Lyhennelmä Hannu Kotivuoren artikkelista "Hankien taivaltajat – muinaiskansan talviset kulkuvälineet"
Ihminen kehitti vuosituhansia sitten Pohjolan karuun ilmastoon soveltuvat elintavat ja välineet. Kantava lumipatja ja jääkansi vilkastuttivat väestöryhmien kulkua ja yhteydenpitoa. Todennäköisesti jo Suomen varhaisimmat asuttajat tunsivat jonkinlaiset lumikengät tai sukset, yksijalaksisen reen ja kivikauden lopulta alkaen myös kaksijalaksisen reen. Metsästäjä-keräilijät tarvitsivat laajan elinpiirin ja suuren liikkuvuuden toimeentulonsa turvaksi. Välineiden kehittyminen oli liikkumisen edellytys.
Mannerjään alta vapautuva ja maannousun muovaama Suomenniemi sai ensimmäiset asukkaansa yli 10 000 vuotta sitten. Vaikka Suomen ensimmäisten asukkaiden kulkuvälineitä ei tunneta, heillä täytyi olla käytössään ainakin nahkalaitaveneitä tai ruuhia ja rekiä. Ihmisen siirtyminen suksille saattaa pohjautua kevättalvisen hirvenpyynnin houkutuksiin. Viimeistään rautakauden lopulla Pohjolan asukkaat sovittivat jalkoihinsa myös alkeelliset lumikengät ja luistimet.
Kätketty, uhrattu vai hylätty?
Noin 15,5 % Suomen pinta-alasta on suota ja noin 10 % sisävesialueita. Hapeton suokerrostuma mahdollistaa orgaanisten esineiden säilymisen tuhansien vuosien ajan. Muinaisihminen kulki talvisten suo- ja järvilakeuksien yli, hukkasi, uhrasi tai kätki kapineitaan niihin. Niinpä soista löydetään jatkuvasti entisajan kulkimia tai niiden kappaleita. Suksi on löydetty yleensä ilman sidettä ja pariaan, jolloin ajatus hiihtimen uhraamisesta on mahdollinen. Laajalla suolla toinen suksi kuitenkin jää helposti löytämättä, mikäli sekin on suohon suistettu.
Välilliset todisteet
Jo sana suksi on kivikautinen, ja sen arvioidaan periytyvän yli 6 000 vuoden takaiselta ajalta. Lapista vanha uralilaisesta kantakielestä polveutuva suksi-ilmaus on hävinnyt. Tilalla on lapin s â vek -sana, josta puolestaan lainautuu suomen murteisiin sana sivakka . Sillä tarkoitetaan solakkaa, pientä ja liukasta. Tästä on päätelty, että sivakalla on tarkoitettu lappalaisperäiseksi arveltua niin sanottua botnista suksityyppiä. Myös historialliset lähteet kertovat Pohjolan asukkaiden tavattomasta taidosta liikkua lumella ja jäällä. 500-luvulta jaa. alkaen lähteissä kuvatut skrithifinnet tarkoittavat varsin yksiselitteisesti hiihtäviä lappalaisia.
Tunnettuja ovat Karjalan kivi- ja pronssikauden kalliopiirrosten ( petroglyfien ) hirvenpyyntikuvat suksimiehineen. Niissä pyytäjillä on vain yksi suksisauva, jolloin toinen käsi jäi vapaaksi jousen käyttöön. Vastaavia kivikautisiksi ajoitettuja hiihtokuvia on myös Ruijassa, Altan kalliopiirrosten joukossa. Vienanmereen laskevan Uikujoen suulla on noin 2000 kalliopiirroskuvaa ja Vodlajoen suulla Äänisellä noin 900 piirrosta. Kuvien iäksi on päätelty noin 5200 – 3300 vuotta.
Hiihtimien päätyypit ja nimitykset
Suomesta tunnetaan suolöytöinä lähes 200 suksea, joista kolmannes on niin sanottuja muinaissuksia. Niiden päätyypit ovat tasa-, koho- ja kourupälkäiset sukset. Niissä on joko tasainen tai urallinen pohja. Maalöydöissä yleinen botninen tyyppi on tavallisesti leveä, tasapohjainen, suippokärkinen ja olaton kohopälässuksi. Tämä yleensä lappalaisväestöön liitetty suksityyppi periytyy varhaiselta metallikaudelta. Epäpariset sukset, joissa yleensä vasen suksi on liukusuksi ( lyly, janhus ) ja toinen potkusuksi ( kalhu, kattava, koipipotka, sivakka, paljakka, paljainen, potasma, talas ) tunnetaan rautakauden lopulta alkaen.
Etenkin erämiehen apuvälineeksi miellettävä potkusuksi oli usein pohjustettu nahalla. Myötäsukaan laitettu karvanahka liu'utti eteenpäin, mutta pidätteli lipsumista taaksepäin, kun hiihtäjä kapusi ylämäkeen. Tunnetuin esimerkki on 500-luvulle jaa. ajoitettu Mäntän suksi, jossa oli yhä jäljellä mäyrännahkainen jalkahihna ja karvapohjan kiinnittämistä varten tehty reikärivitys kärkiosassa. Epäparisen, potku- ja liukusuksen käyttöön liittyvän, hiihtotavan arvellaan syntyneen Pohjanlahden maailmassa. Lähtökohta voi olla hylkeenpyynnissä käytetyn suksimaisen hiivintäjalaksen eli ajopuun ( hylkisuksi, tanko , raila) liukumiseen liittyvä käyttötapa.
Suomen kansan vanhat runot kertovat suksista seuraavasti Kalevalassa:
Viinen selkähän sitaisi.
Olallensa uuen jousen,
sauvan survaisi kätehen ,
Läksi lylyn lykkimähän,
Kalhun kannan potkimahan .
Kauppi kalhujen tekijä,
Syksyn lylyjä laati .
Lemminkäisen Hiiden hirven ajo kertoo myös pälkään rakenteesta:
Niin kun kerran potkaisevi,
Lysmätti lyly lävestä,
Sortui suksi pälkähästä,
Kalhu taittui kannan tiestä .
Päläs ( pängäs ) eli jalansija on lähtökohtana sanonnalle päästä pälkähästä . Jalansijan läpi tehtyjen reikien kautta pujotettiin nahkainen mäystin ( mäys, mäystä, varpaallinen, nenustin jne . ) eli jalkahihna. Etenkin pitkässä liukumasuksessa tarpeellinen olas eli pohjaura ( kola, kuurna, uurto jne.) vakautti sivuttaista liukumaa.
Suksi oli käyttäjälleen huolella pidetty työväline, taidon ja arvon mitta. Puuaines valittiin ja käsiteltiin tarkasti käyttökelpoisuuden ja pitkäikäisyyden takaamiseksi. Rautakauden kuluessa myös koristeluun alettiin kiinnittää paljon huomiota. Suomessa suksien koristelun kukoistusvaiheet osuvat aikaan noin 800 – 1050 jaa. Nauhaornamentit ja samankeskiset koristeurat ( rikot ) on leikattu ehkä kolmikärkisellä teräkalulla täsmällisesti suksien pintaan. Myöhempinä aikoina sanottiin, että ”rikkomaton reki on kuin kastamaton lapsi, sen piru vie”.
Tavarat jalaksilla
Jo yli 9000 vuotta sitten Suomessa käytettiin suurta teknistä valmistustaitoa vaativia kuljetusvälineitä tavaran, saaliin ja ihmisten kuljettamiseen. Niitä vetivät ihmiset tai koirat, kunnes poro kesytettiin. Rekimalli lienee ollut yksijalaksinen, koska kivikautiset jalakset on löydetty parittomina. Tällainen rakenne helpotti liikuttelua. Vakavuus edellytti matalahkoja laitoja ja tavaran painopisteen laskemista riittävän leveän jalaksen päälle. Monien jalasten kannassa on kaksi ulospäin kaltevaa koloa, jotka viittaavat reen ohjailuun tarvittaviin aisoihin. Keskikuurnallisten jalasten pituus on yleensä 3 – 4 m ja leveys 7 – 16 cm. Kärkipäätä on usein ohennettu jalaksen taivuttamiseksi kaarelle. Kapean kourun reunoilla olevat kiinnitysreiät on onkaloitu päältä sivulle. Pisin ehjä ”emäpuu” lienee 523 cm pitkä jalas Lapinlahdelta.
Lapista löydetyt viisi kivikautista jalasta kuulunevat yksijalaksisiin rekiin. Keskellä kulkevan uran ( kuurna ) reunoilla on ilmeisesti nahkalaitojen tukipuita varten ns. kaplaskolot. Toisinaan sebramännystä tehdyt keskikuurnallisia jalakset kertovat rekien kulkeneen Suomeen Uralilta asti. Alatornion Könölän 15 cm leveät ja 366 cm pitkät jalakset muodostavat parin. Löydön maanäytteestä (siitepölynäyte) tehty ikäys on noin 2400 – 2700 vuotta. Kelkkamainen rekijalas on selvästi harvinaisempi suolöytö kuin edellä kuvatut jalasmallit.
Ahkion monet muodot
Myös metsämiehen vetämä ahkion kaltainen ”veturi” lienee tunnettu jo varhain, vaikka sen tarkkaa kehityshistoriaa ei tunneta. Saaliin vaihtelevan koon ja lumen esteettömän poistumisen vuoksi muinainen kala- ja metsämies teki ahkion perästä avoimeksi. Tämä suomalaisten erämiesten ”veturi” tai limilaitainen, juurisitein ommeltu vene lienevät ahkion esikuvia. Venetekniikkaa tapaileva, kestävä ahkio korvasi vähitellen kiveliöissä ja tiheässä varvikossa rikkoutumisherkät suksireet. Ajoahkion ( pulkka, pulkur, pulke ) ja tavara- eli lukkoahkion emäpuut ovat varsin tavallisia suolöytöjä Lapissakin.
Luistelun ja lumikenkäilyn lyhyt historia
Erikoisin entisajan talvinen liikkumistapa lienee luistelu. Puiset tai naudan sääriluiset luistimet on tunnettu vuosisatoja. Alkuaan luistimet olivat joko terättömiä luisia tai lylymäntyisiä kapuloita, jotka voitiin kiinnittää nahkahihnoilla sidosreikien läpi töppösiin. Yksi ajoittamaton muinainen puuluistin löytyi Posiolta. Sitä vastoin lumikenkien käytöstä Suomeen varhaishistoriassa ei ole saatu todisteita. Hevosilla voitiin kuitenkin käyttää pehmeässä lumessa ja suomaastossa lumikengän kaltaisia kenkäimiä. Ihmisillä lyhyet, nopeasti jalkaan kiinnitettävät sukset vastasivat lumikenkiä. Mikäli lumikenkä todella on karvanahalla pohjatun potkusuksen esikuva, saattavat jonkinlaiset jalkapohjiin sidotut lautamaiset, lumen kantavuutta kasvattavat jalkineet olla lumella askeltamisen varhaisin apuneuvo.
Entisajan ihminen tarvitsi talvioloissa laajaa liikkuvuutta ja optimaalisia välineitä selviytyäkseen. Muutos nykyaikaan on ollut perinpohjainen, sillä nykyisin talviliikunnan pääasiallinen motiivi on vapaa-ajan kuntoilu tai kilpaurheilu. Siihen liittyy runsaasti uusia välineitä ja toimintatapoja, mutta vanhatkin keinot elävät. Monikaan ei tiedä, että Kemin Lapissa käytettiin suksiporoja – suksimiehiä vetäviä poroja – jo 1600-luvun alussa. Jopa Japanin ainut ilmeisesti tunsivat tämän liikkumistavan. Vanhaa perua ovat myös luistelu, lumikenkäily, umpihanki- ja luisteluhiihto.