Väliaikaisen lumous? – Huomioita The Snow Shown äärellä
Lapsuuteni esteettiset elämykset kumpusivat kahdenlaisista asioista, niistä jotka seisoivat paikallaan ja niistä jotka lähtivät pois. Veistokset olivat jotakin pysyvää, virallista ja vakavaa, siis tyypillistä julkisen tilan taidetta, jollaiselle on vuosisatojen ajan varattu arvokas paikka kaupungin keskustassa. Tivolia laitteineen ja spektaakkeleineen taas leimasi väliaikaisuus, epämuodollisuus ja hauskuus. Se oli – näin jälkikäteen ajatellen – epätilan taidetta, jolle oli annettu paikka kaupungin laidalta. Virallinen taide seisoi keskustassa vuodesta toiseen ja lähestulkoon katosi näkyvistä. Tivoli puolestaan tuli paikalleen vain hetkeksi ja herätti heti lapsensilmät aktivoiden tyhjän ”joutomaan”.
Mutta mitä minun kesävalossa kylpevillä lapsuusmuistoillani on tekemistä The Snow Show -taidetapahtuman kanssa? Ajattelen aluksi näin: nimenomaan väliaikaisuutensa kautta The Snow Show on lähempänä tivolin maailmaa kuin virallista taidetta. Heti perään joudun kuitenkin toteamaan: päivänvalossa Rovaniemellä The Snow Show luo mielikuvia virallisesta taiteesta. On kuin elämän ja kuoleman monumentit kävisivät kädenvääntöä keskenään.
Mennään vielä lapsuuttani kauemmaksi, Gizan pyramideille Egyptiin. Ero lumesta ja jäästä rakennettuun muutaman kuukauden näyttelyyn on tähtitieteellinen: pyramidit olivat satojen vuosien projekteja, joilla on ollut tuhansien vuosien kesto. Turha mainitakaan, että kustannuksista ei rakennusvaiheessa välitetty. Tosin Gizan pyramidit myös tuottavat edelleen. Kulttuurien kuihtuessa ja taidemuotien vaihtuessa niiden julkisuusarvosta ei ole hävinnyt mitään. Kesät talvet ne ovat vakuuttava ilmaisu kuoleman mahdista.
Otetaan sitten pyramideille vastakohta; olkoon se tässä tapauksessa yksi käteen mahtuva lumipallo. Pieni hetken projekti, jolla on ohikiitävä kesto. Lumipallo on kevyt ilmaisu elämänilosta – sen voi heittää pois ja korvata toisella. Mutta mitä tapahtuu kun lumesta ja jäästä ryhdytään tekemään ”pyramideja”, monumentteja? Mitä logiikkaa silloin seurataan?
Väliaikaisuutensa vuoksi The Snow Shown kaltainen näyttely muistuttaa lapsuuteni tivolia. Mutta näyttelyn ei pohjimmiltaan haluta olevan huvipuisto. Sille haetaan monumentaalisuutta ja arvokkuutta, ulottuvuuksia jotka ovat lumipallon perusolemuksen vastaisia. Saattaa käydä niin, että korkean taiteen tavoittelussa sitoudutaan vakavuuden arvomaailmaan. Tällöin vain häveliäisyys estää toteuttamasta jäistä pyramidia.
Rakentamalla lumesta ja jäästä monumentteja päädytään moniin teknisiin ongelmiin. Minua huolestuttaa kuitenkin taustalla oleva ajatuksellinen ristiriita. Pyrittäessä täsmällisiin arkkitehtonisiin muotoihin yritetään kieltää lumi/jääveistoksen olemus hitaana mobilena, liikkuvana ja muuttuvana teoksena. Tehdään siis pyramidin logiikalla, rakennetaan vakavia ja virallisia teoksia. Koko hankkeen tunnuskuvaksi nouseekin Penal colony , jäinen hautamonumentti, jonka labyrintista puuttuu vain kuoliaaksi jäätynyt Jack Nicholson. Lumen ja jään väliaikaisuus ehdottaa toisenlaisiakin mahdollisuuksia, mutta ehkä ne ovat liian hitaita silloin kun elämys pitää saada kymmenessä minuutissa.
Väliaikaisilla mutta kuitenkin vakavilla ja virallisilla teoksilla on toinenkin puoli. Ne elävät kirkkaana vain valokuvissa ja kansainvälisten taidelehtien sivuilla. Todellinen The Snow Show tapahtuu siellä, immateriaalisena. Saattaa olla, että paikkakuntalaisille jää näyttelystä vain karvahattuversio, lumesta ja jäästä kyhätty monumenttirykelmä, joka kadottaa täsmällisyytensä ennen aikojaan ja josta hauskuus on kaukana.