Lyhennelmä Leena Kurjen artikkelista "Sosiokulttuurisen innostamisen perusteita talviselle yhteisötaiteelle ja taidekasvatukselle"
Artikkelini perustuu sosiaalipedagogiikkaan läheisesti liittyvän ”sosiokulttuurisen innostamisen” ( animation socioculturelle ) näkökulmaan. Pohdin innostamisen yhteyttä yhteisötaiteeseen ja taidekasvatukseen. En keskity talveen, koska talvisen taidekasvatuksen haasteet ovat samat kuin yleensä. Tosin talvi tuo mukaan omat painotuksensa.
Aloitan määrittelemällä pedagogiikkaa, sillä sen määrittelystä riippuu, miten kasvatus myös taiteen yhteydessä ymmärretään. Ymmärrysmahdollisuuksiahan on monia. Sen jälkeen siirryn sosiokulttuuriseen innostamiseen, kulttuuriin, tieteeseen, taiteeseen ja vähän talveenkin.
Näen pedagogiikan tehtävän kahtalaisena. Ensinnäkin sen avulla tulisi vapauttaa ihmisen tietoisuus, jotta hän kykenisi näkemään todellisen tilanteensa ja lähtemään liikkeelle. Toiseksi sen pitäisi johdattaa ihmiset yhteen, toimimaan yhdessä yhteisöjensä ja yhteiskuntiensa rakentamiseksi kohti inhimillisempää ja solidaarisempaa maailmaa. Tehtävä on siis sekä yksilöllinen että yhteisöllinen. Pedagogisessa työssä tulisi silloin tukea tasavahvasti, rinnakkain, sekä yksilön persoonan vahvistamista että yhteisön kehittämistä dialogin ja osallistumisen avulla. Nämä perusteet ovat aina myös taidekasvatuksen perusteita ja samalla yhteisötaiteen tavoitteita.
Sosiokulttuurinen innostaminen
Innostamisen toiminnan lähtökohta on ihmisen arkipäivä. Mennään sinne, missä ihmiset ovat ja elävät, kaduille, toreille ja puistoihin, ei jäädä toimistojen ja kulttuurilaitosten kätköihin. Mennään ihmistä lähelle ja pyritään koskettamaan hänen kokemustaan omassa arkipäivässään. Samalla pidetään mielessä, että toiminnan luonne on aina avoin ja vapaaehtoinen. Kunnioitetaan jokaisen osallistujan kulttuurista autonomiaa ja hyväksytään kulttuurinen moniarvoisuus, niin ideologinen, uskonnollinen kuin poliittinenkin. Innostaminen auttaakin ihmisiä heidän kulttuurisen identiteettinsä vahvistamisessa ja poistaa kulttuurisen tukahduttamisen mekanismeja.
Innostamisessa on aina kyse toimintatutkimukselliseen otteeseen perustuvasta todellisuuden kuvan muodostamisesta ihmisten tämänhetkisestä tilanteesta arkipäivässään, tuohon kuvaan pohjautuvasta tulkinnasta siitä, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat ja näystä siitä, minkälaisia kulloinenkin sosiaalinen ympäristö ja todellisuus voisivat parhaimmillaan olla, millaiseksi arkipäivämme voisi kehittyä. Huomisen utopiaan ei kuitenkaan jäädä, vaan sen luomisen jälkeen etsitään kaikkien toimintaan osallistuvien kanssa yhdessä ne välineet, jotka auttavat arkipäivän toiminnan muuttumisessa askel askeleelta kyseisen utopian näyttämään suuntaan. Tähdätään muutokseen ja lähdetään niistä ongelmista, joita ihmiset elämässään kokevat ja tuntevat. Tutkimukseen ja toimintaan osallisen ryhmän jäsenet ovat itse aktiivisina toimijoina mukana ongelman määrittelystä tavoitteiden asettamiseen, tutkimuksen ja toiminnan vaiheiden suunnitteluun ja tulosten arviointiin saakka. Taiteeseen sovellettuna innostaminen koskettaa tällöin selkeimmin yhteisötaiteen, mutta myös ympäristötaiteen, olemusta.
Innostamisen rakenteissa on aina mukana kolme ulottuvuutta: pedagoginen, sosiaalinen ja kulttuurinen . Tämän kolmitahoisuuden avulla pyritään sekä ihmisten yhteisölliseen sitoutumiseen että heidän persoonallisten arvojensa kehittymiseen. Persoona on pedagogisen ulottuvuuden ytimessä. Kasvatuksellisen toiminnan avulla tavoitellaan ihmisen persoonallista kehittymistä, asenteiden muutosta, kriittisen ajattelun kehittymistä, oman vastuun tiedostamista, herkistymistä ja motivaation heräämistä. Sosiaalinen ulottuvuus puolestaan keskittyy ryhmään ja yhteisöön. Avainasemassa ovat toisaalta ihmisten oma osallistuminen ja sen avulla integroituminen yhteisöön ja yhteiskuntaan ja toisaalta pyrkimys niiden transformaatioon eli laadulliseen muuttamiseen. Kulttuurisen toiminnan tavoitteena on erityisesti ihmisen luovuuden ja yleensä monipuolisen ilmaisun kehittyminen. Tällöin korostuvat taiteet eri muotoineen.
Kulttuurinäkemys innostamisen perustana
Innostaminen perustuu tiettyyn kulttuurinäkemykseen. Kulttuuria on toki määritelty monin tavoin, ja määritelmät voitaneen karkeasti jakaa kolmeen ryhmään.
Ensimmäisen näkemyksen mukaan kulttuuri on opiskeltua ja nojautuu tietoihin ja taiteelliseen luovuuteen. Kulttuuri heijastaa sellaista älyllisesti hienostunutta maailmaa, johon vain harvat ovat oikeutetut kuulumaan. Kasvatuksen ja ohjauksen tuloksena ihminen voi kuitenkin saavuttaa tarvittavat tiedot ja siten päästä osalliseksi tähän salattuun maailmaan. Hänestä tulee sivistynyt kulttuuri-ihminen. Silloin esimerkiksi upeat talvisen taiteen lumi- ja jääluomukset jäisivät vain harvojen koettaviksi ja ymmärrettäviksi. Yhteisötaiteesta ei olisi mahdollista edes puhua.
Toisen näkemyksen mukaan kulttuuri ilmenee sosialisaatioprosessin kautta saavutettuna elämisen, tekemisen ja ajattelun tyylinä ja tapana. Kulttuuri on sosiaalista perintöä, johon sopeudutaan osin tiedostamattomasti. Jokaisella kansalla ja yhteisöllä onkin oma kulttuurinsa, joka heijastaa yhteisön elämäntavan kokonaisuutta; pohjoisessa talvi on osa kulttuuria ja luo elämäntapaa.
Innostamisen perustana on kuitenkin edellisistä poikkeava, kolmas käsitys kulttuurista. Sen mukaan kulttuuri ilmenee sekä persoonallisena että yhteisöllisenä kohtalon luomisena. Myös tämä näkemys ilmentää tietyn yhteisön sisällä elävien ihmisten elämäntapaa. Sellaisena määritelmä on kuitenkin epätäydellinen, sillä silloin katsottaisiin vain taakse, ei eteenpäin, ja sopeutuminen perittyyn kulttuuriin olisi tärkeintä. Oikeana ja täydellisenä tämä kulttuurin määritelmä sisältää myös sen historiallisen prosessin, johon osallistujana ihminen ei ole vain kulttuurinsa tuote vaan myös sen luoja, ja kulttuurilla on silloin aina edessään tulevaisuuden projekti. Kulttuurin oleellinen elementti on inhimillinen aktiviteetti, osallistuminen, ja jokaisen ihmisen tietoiseen valintaan perustuva toiminta, jolloin kulttuurin erityinen tehtävä on heijastaa tavoitteita siitä, millainen tulevaisuuden tulisi olla. Se merkitsee sellaista luomisen prosessia, jossa aloitteet tulevat ihmisiltä, kansalta, itseltään. Ihmiset ottavat silloin vastuun omasta elämästään, ja ”sivistynyt ihminen” tarkoittaa ihmistä, jolla on kyky elää luovasti omaa humaania olemassaoloaan nyt ja tulevaisuudessa. Tämä on myös yhteisötaiteen kulttuurinäkemys ja tarkoittaa parhaimmillaan sitä, että ihmiset itse ovat mukana joko työstämässä tai tulkitsemassa taidetta. Vähintäänkin se tarkoittaa sitä, että taideteokset avautuvat luovasti heidän mielissään ja auttavat osaltaan tulkitsemaan maailmaa.
Talvitaide innostamisena
Talvinen taiteen yhdessä tekeminen, esimerkiksi yhteisötaiteen projektit, auttaa erinomaisesti ihmisiä sitoutumaan omaan lähiympäristöönsä ja toisiinsa dialogin ja jakamisen hengessä. Silloin taiteentekijät ja projektien vetäjät toimivat juuri sosiokulttuurisina innostajina, jotka motivoivat ja herkistävät ihmisiä osallistumaan.
Taiteen kanssa kosketuksessa eläminen eri vuodenaikoina, on kyseessä sitten yhteisötaide tai esittävä taide, tukee ihmisen kasvua persoonaksi ja toisaalta hänen yhteisöllistä sitoutumistaan. Samalla se on osa kansalaiseksi kasvamista. Kansalaisuus on nimittäin koko persoonan asia eikä vain poliittista osallistumista. Se on yksilöllistä kehittymistä persoonan koko täyteydessä ja se on yhteisen arkipäivän rakentamista kauniimmaksi, solidaarisemmaksi, onnellisemmaksi ja täydemmäksi.
Taidekasvatus rakentaa osaltaan hyvin tätä uutta kansalaisuuden etiikkaa. Sen avulla kyetään entistä paremmin herkistymään ja tulkitseman ympärillä olevaa maailmaa ja sen sosiaalisia tarpeita, herkistytään tietoisuuteen köyhyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta, tyranniasta ja sodista, mutta myös kauneudesta ja rauhasta. Taide opettaa ihmisiä omalta osaltaan kohtaamaan sekä itsensä että toisensa, se opettaa hiljentymään ja asettumaan dialogiin.