Talven virta.

Olemme tottuneet kuvaamaan ympäristöämme tilallisesta näkökulmasta atmosfäärinä, miljöönä, paikkana, maisemana. Aika puolestaan liitetään yleensä sosiaaliseen, poliittiseen tai kulttuuriseen kontekstiin ja sitä käsitellään kronologisena jatkumona. Luonnonvoimien, kuten säätilan tai ilmaston kontekstissa, aikaa on tarkasteltu vain vähän. Luonnossa ilmenevät ajalliset rytmit, vuodenajat ja niiden esteettisyys ovat kuitenkin erittäin tärkeitä elementtejä perustavanlaatuisen ympäristön kokemisen ymmärtämiseksi. Ympäristöestetiikan näkökulmasta ajan tarkastelussa tulisi keskittyä luonnollisen historian kontekstiin sekä ympäristöämme muovaaviin ilmaston tai sään kaltaisiin luonnonvoimiin.

Luonnon ajallisten rytmien ja vuodenaikojen esteettinen omalaatuisuus antaa perustan esteettiselle ympäristökokemukselle ja muiden kulttuurien ymmärtämiselle. Luonnollinen ajanpiiri jakautuu eri tavoin eri ilmastovyöhykkeillä. Joissakin kulttuureissa vuodenaikoja voidaan erottaa kaksi: esimerkiksi monet Afrikan ja Australian alkuperäisasukkaat erottavat kuivan ja märän vuodenajan; arktisen alueen nenetsit ja eskimot puolestaan erottavat pimeän ja valoisan. Vuodenaikoja voidaan myös erottaa kolme: antiikin kreikkalaiset erottivat kevään, kesän ja syksyn, joiden henkilöitymät olivat Thallo, Auxo ja Carpo. Vuodenaikoja voidaan erottaa myös neljä tai useampiakin, kuten monet lauhkean vyöhykkeen asukkaat tekevät. Erottelu tehdään arkkityyppisten vastakohtien tai niiden erilaisten yhdistelmien perusteella: kylmä-lämmin, kuiva-märkä, valoisa-pimeä.

Talven esteettisellä kokemuksella on erityismerkitys arktisten ja lauhkeitten vyöhykkeiden asukkaille. Talvet ovat olleet vaihtelevia, mutta pakkanen, jää ja lumi ovat myös muokanneet maisemaa Jääkauden jälkeen. Viron alueelta jää vetäytyi noin 11 000 vuotta sitten, mikä mahdollisti metsästäjä- ja keräilijäheimojen asettumisen alueelle noin 9500 vuotta sitten. Erilaisten sääolosuhteiden vallitessa talvi-ilmasto on koettu lämpimämmällä atlanttisella vyöhykkeellä ja nykyään lähinnä subatlanttisella vyöhykkeellä. Pieni jääkausi päättyi Virossa niinkin myöhään kuin 1800-luvulla. Ilmaston lämpenemisestä huolimatta talvi kuuluu edelleen Viron ilmastoon, joskin leudompana ja vaihtelevampana.

Talven mytopoeettinen ja esteettinen merkitys on innoittanut niin kirjailijoita, elokuvantekijöitä, kuvataiteilijoita, arkkitehtejä kuin muotoilijoitakin. Lukemattomia seikkailuromaaneja, päiväkirjoja ja muistelmateoksia on kirjoitettu Mount Everestin ja muiden 7000 – 8000 metrin vuorten valloittajista samoin kuin arktisten retkikuntien sankareista. Dramaattiset ja sankarilliset teot ovat löytäneet taustan äärimmäisten olosuhteiden lumesta ja jäästä. Siitä ovat peilautuneet myös arktisten kansojen elintavat. Aiheesta on kirjoittanut myös Yi-Fu-Tuan (1993). Talven kokemuksen ei kuitenkaan tarvitse olla äärimmäisen ankara ollakseen kiinnostava. Äärimmäisen talven olosuhteita voidaan kuvailla käsitteillä subliimi, traaginen, sankarillinen ja dramaattinen. Pohjoisen asukkaille talven maisema ja sää ovat tuttu ympäristö. Heidän kulttuurinsa perustuu talveen sopeutumiseen.

Viron ja pohjoisen maiseman mielenkiintoisin piirre on se, että niissä kaksi täysin erilaista maailmaa ovat olemassa yhdessä ja samassa paikassa. Talven ja kesän ristiriitaisuuden ja erottamisen pitäisi näkyä myös kielissä, jotka kasvoivat näistä maisemista samoin kuin ihmisten luonteessa.(1)

Talvi ei symboloi pelkästään kuolemaa ja unta, kaaosta ja kärsimystä, liikkumattomuutta ja katoavaisuutta. Talvi pystyy muuttamaan ihmisen elämäntyylin tarjoten vaihtoehtoisen tavan elää. Talvi avaa, syventää ja laajentaa elämän kokemuksiamme ja elämälle asettamaamme arvoa ja merkitystä. Se samanaikaisesti erottaa ja yhdistää ihmisiä niin ihmissuhteissaan kuin luontosuhteissaankin. Talvi on jatkuvasti toistuva kestävyyskoe: siihen on valmistauduttava ja siitä selviytyminen antaa kovuutta. Niinpä talvea voisi kutsua ambivalentiksi vuodenajaksi – talven virraksi – joka on samanaikaisesti sekä vuoksi että luode Pohjoisen asukkaiden elämässä.

Tove Janssonin kirjassa ”Taikatalvi” (1957) Muumipeikko herää talviunesta keskellä talvella. Hirvittävän peloissaan hän alkaa huutaa vetäen äitinsä peittoa, ”Äiti, herää! Koko maailma on kadonnut.” Kirja kuvaa Muumipeikon ensimmäisen talven kokemuksia: maailma ei ole kadonnut talvella, vaan se on muuttunut tunnistamattomaksi.

Kaikki vuodenajat muuttavat maisemaa. Vironkin pohjoisille leveyspiireille tyypillinen pureva talvi tekee sen erityisen radikaalisti. Määräävät tekijät talven fenomenologisessa muutostyössä ovat pakkanen ja veden olemassaolo. Vesi muuttaa olomuotoaan, muuttuen nesteestä kiinteäksi lumeksi ja jääksi. Sade laskeutuu maahan lumen muodossa. Vesi jäätyy niin järvissä kuin maaperässäkin. Vesi menettää nestemäisyytensä, kostea maa puolestaan joustavuutensa. Peruselementtien veden, maan ja ilman muutos on kaiken muutoksen perusta. Tulokset ovat varsin radikaaleja: monet maiseman kohdat menettävät kevään, kesän ja syksyn identiteettinsä.

Saaret kadottavat paikan identiteettinsä. Vesi ei enää erota niitä muusta maasta; avonaisuus ei enää sulje niitä. Vesirajat ja rannikot muuttuvat olemattomiksi. Kosket ja vesiputoukset jähmettyvät pylväiksi, muodostaen luolia ja pylväikköhalleja. Suot eivät enää ole kaoottisia maan ja veden sekoituksia. Meri, järvet ja joet samastetaan maan kamaraan kovien, kiinteiden pintojen levittyessä kaikkiin jäätyneisiin vesimassoihin. Voimme kokea veden päällä kävelemisen ihmeen. Tämä antaa meille kohottavan tunteen, joka liittyy vaaran tunteeseen näkiessämme syvyyksiin läpinäkyvän jään läpi, kuunnellessamme veden kuplintaa railoissa ja kokiessamme samanaikaisesti veden ja jään vastakkaiset ominaisuudet – voiman ja haurauden, kiinteyden ja nestemäisyyden, kuivuuden ja märkyyden. Tällainen vastakohtien kokemus koskettaa kaikkia aistejamme. Jään ja veden tuottamat äänet, tuoksut, käsinkosketeltavat ja nähtävät havainnot perustuvat kontrasteihin.

Silta talvimaisemassa ja jääpeite siltana

Talvinen maisema, jonka halki kulkee silta, tarjoaa elävän esimerkin talven muutosvoimasta. Sekä George Simmeln(2), että Martin Heidegger(3) ovat käyttäneet siltaa esimerkkinä kuvaillessaan ihmisen ja maiseman metafyysistä suhdetta. Ihmisen eksistentiaalisen avaruuden kaksi perusrakennuselementtiä ovat paikka ja tie. Silta on sekä tie että paikka. Simmelin ja Heideggerin mukaan ihmisen toiminnan yhdistävä voima yhdistyy sillassa. Polun ihme sisältää kyvyn antaa liikkeen hyytyä joksikin pysyväksi(4). Dynamiikka saa esteettisen merkityksen pysäyttämisen, hyytymisen ja ihanteellisen lopun avulla.

Silta polkuna ja paikkana tekee metafyysisestä havaittavan, antaen sille sen esteettisen merkityksen. Heideggerin mukaan silta myös kerää maiseman yhteen ympäröidäkseen sen ja kannattaa ihmisten välistä yhteyttä. Metafyysisestä näkökulmasta silta tavallaan kokoaa taivaan ja maan, jumalallisen ja kuolevaisen. Sijainti Olion pääpiirteenä paljastuu sillassa. Sillan esteettinen arvo liittyy Olion totuuden ilmestymiseen(5).

Heideggerin ja Simmelin sillan ilmentämä tila-aika on abstrakti. Toisaalta silta osana maisemaa ja symbolisena rakennelmana joutuu vuodenaikojen vaihtelun armoille.

Sillan ontologinen status muuttuu talvella. Sen olemassaolon merkitys heikkenee tai katoaa kokonaan joksikin aikaa. Silta ei enää yhdistä erotettuja rannikoita sillä sen tekee jää – ja sitä paitsi paljon suuremmassa määrin. Jäästä tulee silta, joka tarjoaa uuden liikkumisen vapauden – hiihtää, luistella, kelkkailla, kulkea jalan, reellä tai autolla.

Joen voi ylittää tai kulkea sen vartta. Joki itsessään ilmentää vakaantunutta liikettä; niinpä sillan symbolinen merkitys heikkenee. Silta on vain merkki, joka merkitsee ylityspaikan ja toimii viittauksena kesään, joen sulamisen odotuksena. Talviset tiet ovat siltoja niin symbolisessa kuin pragmaattisessakin mielessä. Pakkanen yhdistää maiseman muodostaen polkuja soilla ja nummilla, salmien, lahtien ja järvien yli muuttamalla pehmeät kylä- ja metsäpolut kulkukelpoisiksi.

Pohjoinen talven kokemus on vanhempi kuin sillan rakentamisen kokemus. Pakkanen, ei suinkaan ihminen, on ensimmäinen sillan rakentaja. Talvi tavanomaistaa ihmisen rakentaman sillan. Sillan paikkaidentiteetin muutos nousee vuodenaikojen aiheuttamasta maiseman muutoksesta. Kevään ja syksyn tulvat, kesällä jopa joenuoman paljastava veden vähyys ja talven jääpeite näyttävät meille ainakin kolmet joen kasvot.

Lumen pelkistämä ja koristama talvimaisema

Talvi yhtenäistää: monet värit katoavat maisemasta, mustavalkoinen ympäristö vapautuu useista yksityiskohdista ja sen rakenne abstrahoituu. Vain suuret muodot ja pääilmentymät jäävät.

Talvella on yleistävä vaikutus. Pellon, niityn ja laitumen välinen ero katoaa. Niiden pintarakenne ja väri peittyy lumeen. Myös viljellyn ja viljelemättömän maan ero katoaa. Puiden lajia on vaikea määrittää. Havu- ja lehtipuut on mahdollista erottaa, sillä niiden välille syntyy kontrasti. Eläinten ja ihmisten polut katoavat lumen alle jättäen vain tiet näkyviin. Sora-, hiekka- ja asfalttiteitä on mahdotonta erottaa toisistaan. Kaikesta tästä seuraa mittakaavan muutos.

Yksivärinen maisema vähäisine yksityiskohtineen tulee plastisemmaksi lumipenkkojen virtaviivaistavan muodon hallitessa. Tilan laajetessa onkin usein mahdollista kokea horisontin katoaminen merenrannalla. Kun kesällä taivas on maata vaaleampi, talvella on yleensä toisinpäin. Utuisina päivinä taivas ja maa ovat samaa tummanvaaleaa sävyä muodostaen yhtenäisen avaruuden. Talvi mahdollistaa rajattoman maailman, äärettömyyden ilmiön ja 'ei-minkään' kokemuksen.

Koskemattomista lumikinoksista tulee luonnollisesti viattomuuden, puhtauden ja koskemattomuuden symboleita. Myöhäisen syksyn rappio ja kasvien kuolema jää puhdistavan lumivaipan alle. Puhdistumista seuraa keväinen henkiinherättäminen. Talvikausi muodostaa syklin: syksyn sateilla kyllästämä maaperä viettää talven levossa vapauttaakseen vangitut vesimassat keväällä ja aloittaakseen uuden elinkierron.

Kehittyneelle kulttuuriselle tietoisuudelle valkoinen lumikenttä on tabula rasa: siihen sisältyy tekstin mahdollisuus, tyhjyyden täyttämisen odotus ja jälkien luominen(6). Jäljet lumessa merkitsevät ihmisten, eläinten ja lintujen liikkumista maisemassa. Kesällä näemme näitä jalanjälkiä korkeintaan märässä rantahiekassa. Elämä talvella ei ole pelkkää unta, vaan sillä on omanlaisensa aktiivisuutensa.

Vuosisatojen ajan talvi on merkinnyt talonpojille aktiivista virkistäytymisen aikaa. Talvipäivän seisahtumisen aika on ollut ja on edelleen juhlien, vierailujen, laulun, tanssin ja käsitöiden aikaa. Suurin osa kansanperinteestä on luotu talvella. Talvi on ollut myös erityisten talviaskareitten aikaa: heinää on kuljetettu soilta ja puutavaraa metsistä. Nämä työt ovat ilmentyneet talvisessa tiessä. Luistinten, suksien ja jalasten jättämät jäljet ovat yksityiskohtia talvelle ominaisessa maisemassa.

Luonnossa on muitakin yksityiskohtia, jotka tulevat näkyviin vain talvella. Esimerkiksi puiden ja pensaiden oksien graafisen pitsimäiset ristikot ovat lehtien piilossa kesät. Talvella ne muodostavat kontrastin lumen yhtenevälle plastisuudelle. Huurteiset puut eivät itse asiassa ole lainkaan todellisten puiden kaltaisia vaan pikemminkin koristeellisia muotoja, jotka eroavat vain hieman joistakin ihmiskäden tuotteista, kuten puhelinlinjojen pylväistä ja johdoista. Huurre tekee niistä yhdenmuotoisempia ja peittää niiden eroavaisuudet. Puut ja pylväät menettävät kesäidentiteettinsä.

Talvi peittää lumeen ja piilottaa jotakin tuodakseen esiin uusia muodon mahdollisuuksia, uusia merkkejä ihmisten ja luonnon elämästä. Maiseman talvinen muutos koskee luontoa kokonaisuutena, niin tilaa, paikkoja kuin yksityiskohtiakin. Talven muutosvoima muodostaa ambivalenssissaan perustan koko tämän vuodenajan merkityksen esteettiselle rikkaudelle.

Yhteenveto

Nykyaikaisen teknologian ansiosta ihmiset voivat jättää talven huomiotta. Se on onnistunut tasoittamaan kulttuurisen maiseman, erityisesti urbaanissa ympäristössä. Kansainvälinen energiaoppi, kuljetus- ja viestintävälineet ovat myös silittäneet vuodenajan ominaispiirteitä. Myytti ihmisestä luonnon hallitsijana alkaa häilyä ainoastaan äärimmäisissä olosuhteissa, esimerkiksi hurrikaaneissa, lumimyrskyissä ja tulvissa. Mukavasti luonnosta vieraantuneena ihminen tahtoo unohtaa tuhansien vuosien kulttuurisen kokemuksensa. Tämä kokemus mahdollisti selviämisen sykleissä toistuvasta normaalista äärikokemuksesta – talvesta – ja jopa siitä nauttimisen. Talven mytopoeettiset ja esteettiset mahdollisuudet kannattaa muistaa ja ottaa käyttöön.