Lumi yhdysvaltojen kirjallisuudessa, tulostus versio


Lumi yhdysvaltojen kirjallisuudessa Lyhennelmä Matti Savolaisen artikkelista "Valkoisuus, lumi, mysteeri: Kulttuurisia merkkejä Kanadan ja Yhdysvaltain kirjallisuudessa". Valkoisuus on kiehtonut runoilijoita kautta aikojen. Yksi englantilaisen romantiikan kanonisoituja tekstejä on Samuel Taylor Coleridgen runo The Rime of the Ancient Mariner (1798), jonka keskiössä on valkoiseen lintuun, albatrossiin, kohdistuva väkivallanteko ja siitä seuraava kirous. Valkoisuus, oli se albatrossin viattomuutta tai öisen kuun valaisemaa merta, kasvaa symboliseksi verkoksi, jonka ydin jää arvoitukseksi. Amerikkalainen kirjailija Herman Melville tunsi Coleridgen tarinan albatrossista ja laajensi sen megalomaanisiin mittoihin romaanissaan Moby Dick (1851). Romaanin Kapteeni Ahabille luonnonilmiöiden ”taakse” piiloutuu jotain käsittämätöntä ja tätä perimmäistä mysteeriä edustaa juuri valkoinen valas. Valaan valkoisuus on ”naamio”, jonka läpi ihmisen on iskettävä päästäkseen mysteerin ytimeen. Kauhistuttavinta yrityksessä Ahabista on epäilys, ettei ”naamion takana ole mitään”. Valkoinen on eksistentiaalisen ahdistuksen merkitsijä; se on hiljaisuutta, tyhjyyttä, ei-mitään. Valkoisuus, lumi ja talvi saavat erilaisia merkityksiä kulttuurisesta ja maantieteellisestä sijainnista riippuen. Siinä missä valkoiseen valtakulttuuriin kuuluva näkee talven pimeänä ja ahdistavana tai pitää lunta vastustajana, pohjoiset alkuperäiskansat näkevät lumen pikemminkin liittolaisena ja ystävänä. Margaret Atwood , kansainvälisesti tunnettu kanadalainen kirjailija, on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka eri kansallisilla kirjallisuuksilla on usein oma symbolinsa ja tematiikkansa, uskomusten järjestelmä, joka kulminoituu tiettyyn ajatukseen tai iskusanaan. Teoksessa Survival (1972) Atwood toteaa, että Yhdysvalloissa tämä iskusana on ”Rajaseutu” (The Frontier), joka liittyy laajan mantereen valloittamiseen ja uusien maa-alueiden haltuunottoon. Lännen valloitusta on jatkanut luonnollisesti Yhdysvaltain imperiaalinen pyrkimys maantieteellisen, taloudellisen ja kulttuurisen vaikutusvallan kasvattamiseen. Kanadan keskeiseksi ideaksi Atwood nimeää ”Eloonjäämisen”. Kyse on alkuaan konkreettisesti hengissäsäilymisestä ankarien luonnonolosuhteiden ja vihamielisen ympäristön keskellä. Ajatus juontaa juurensa mantereen uudisasuttamiseen, jolloin Euroopasta tulleet taistelivat talvea, myrskyjä ja villieläimiä sekä alkuperäisasukkaita eli intiaaneja vastaan. Tästä yksi esimerkki on Susanna Moodien omaelämäkerrallinen Roughing It in the Bush (1852), jossa kirjoittaja joutuu upseerin vaimona kokemaan syrjäisen seutukunnan puutteet ja karut koettelemukset erämaassa (in the bush). Kanadan kirjallisuudesta on helppo löytää runoja ja romaaneja, joissa lukija törmää seuraavankaltaisiin onnettomuuksiin: laivat uppoavat myrskyissä, koski vie veteen pudonneen mennessään, ihmiset jäävät kaatuvan puun alle teillä tietymättömillä tai paleltuvat kuoliaaksi lumeen. Mutta eloonjääminen on merkinnyt myös kulttuurista, taloudellista ja geopoliittista hengissäsäilymistä. Tämä selittyy sillä, että Kanadalla on mantereen ylittävä maaraja Yhdysvaltojen kanssa ja Yhdysvallat on eri tavoin ja eri aikoina osoittanut kiinnostusta Kanadan luonnonvaroihin ja markkina-alueisiin. Kanadalaisessa kirjallisuudessa luonto näyttää talvella ankarimmat ja arvaamattomimmat kasvonsa, jolloin voi olla kysymys konkreettisesta hengissäsäilymisestä luonnon armoilla. Margaret Atwoodin mukaan Kanadan kirjallisuudesta saakin sellaisen kuvan, että Kanadassa talvi on ainoa oikea vuodenaika; kaikki muut vuodenajat edeltävät tai ennakoivat sitä tai ovat jonkinlaisia näköharhoja, jotka peittävät sen. 1700-luvun lopun englantilainen romantiikka näki luonnon kahdella tavalla: Yhtäältä luonto tarjosi subliimin kokemuksia, jossa aktivoituivat samanaikaisesti pelon ja haltioitumisen tunteet. Edmund Burken mukaan subliimiin kuuluu yleensä valtavuuden (vastness), komeuden (magnificence) ja hämäräperäisyyden (obscurity) tuntemuksia, esimerkiksi nähdessämme mahtavan vuorijonon tai myrskyävän meren. Toisaalta William Wordsworthille luonto näyttäytyi romantisoidussa valossa, viattomuuden ja lapsuuden tilana. Luonto näyttäytyi teollistuvan kaupunkielämän idealisoituna vastakohtana. Näiden kahden luontokäsityksen yhteensovittaminen Kanadassa ei ollut aivan ongelmatonta. Frederick Philip Grove selvitti suhdettaan kanadalaiseen luontoon ja maisemaan elämäkerrallisessa teoksessaan Over Prairie Trails (1922). Saksalaista syntyperää oleva kirjailija tuli uudelle mantereelle 1900-luvun alussa ja tunnetaan Kanadassa nimenomaan yhtenä preeriakirjallisuuden edustajana. Kirjassaan Grobe kuvaa hevosvaunuilla tekemiään matkoja hankalissa ja vaarallisissakin luonnonolosuhteissa. Välistä hän on joutua eksyksiin yön pimeydessä tai paksussa sumussa, mutta ankarimman haasteen hänelle muodostaa talvi ja sen lumimyrskyt. Over Prairie Trails -teoksessaan Grove ihailee loppumattomasti lumikinosten muuttuvia muotoja ja kutsuu tuulta ”kuvanveistäjäksi” ja ”arkkitehdiksi”, jotka luovat henkeäsalpaavia teoksia. Hänen kuvaamassaan autiossa, lumisessa maisemassa on myös jotain toismaailmallista (other-worldliness) ja vieraannuttavaa, ja pelonsekainen huimaus iskee häneen: kysymys on subliimin kokemuksesta. Kokemuksensa jälkeen hän huomaa olevansa eri ihminen. Toisella matkalla hän joutuu lumimyrskyn kouriin ja on vähällä paleltua kuoliaaksi. Huomionarvoinen on toteamus, etteivät sanat riitä tuulen ja lumimyrskyn voiman kuvailuun. Tämä on tyypillistä subliimille kokemukselle, joka jää ikään kuin kielen ulkopuolelle. Subliimi vie rajalle - etymologisesti siinä on kyse rajan saavuttamisesta ( sub =alla, alle; limen =kynnys, raja), tässä tapauksessa elämän ja kuoleman rajan. Kokemuksen voi tulkita niinkin, että siinä joutuvat vastausten luonto ja kulttuuri: ollaan luonnon ja kulttuurin rajalla. Haltioitumisen ja pelon rajatilassa Grove tuntee vähäpätöisyytensä ihmisestä piittaamattomien luonnonvoimien keskellä. Voimme löytää samankaltaisen kokemuksen monelta kanadalaiselta kirjailijalta, esimerkiksi Ernst Bucklerin romaanista The Mountain and the Valley (1952). Teos on kuvaus David Canaanin kasvusta aikuisuuteen maatilalla toista maailmansotaa edeltäneinä vuosina. Romaanin lopussa nuori mies kiipeää lumisen vuoren huipulle, tuntee voimakasta yhteisyyttä kotiseutuunsa ja perheeseensä ja varmistuu kirjallisesta kutsumuksestaan henkeäsalpaavien maisemien keskellä. Hän saa sairaskohtauksen ja tuupertuu lumeen. Davidin tajuntaan tunkeva pimeys muuttuu harmaaksi ja sitten valkoiseksi: ”an absolute white, made of all the other colours but of no colour itself at all”. Vaikka Atwood tiivistääkin, että lumi merkitsee toistuvasti kanadalaisille kirjailijoille vieraantuneisuutta, kauhua, inhimillistä tyhjyyttä ja kuolemaa, David Canaanin tajunnan sammuminen Bucklerin romaanissa vihjaa pikemminkin luontoon sulautumiseen ja transsendenssiin. Yhdysvaltain 1800-luvun kirjallisuudessa valkoisuus nousee vahvasti esiin kahdella klassikolla: Herman Melvillellä ja Edgar Allan Poella . Herman Melville loi romaaninsa Moby Dick albiinovalaassa yhden ylittämättömän symbolin ja omisti romaanissaan kokonaisen luvun valkoisuuden monimerkityksellisyyden avaamiseen. Kapteeni Ahabin raivo ja kostonhimo eivät ratkaise valaan mysteeriä - mysteeri jää selvittämättä Ahabin valaanpyyntialuksen painuessa syvyyksiin, eikä ainoana pelastunut Ishmael pysty selvittämään arvoitusta vaikka jääkin jäljelle kertomaan tarinan Valkoisesta valaasta. Valkoisuuden kohtaaminen on tapahtunut usein ääritilanteissa, hallusinaatioiden ja unen maailmassa, subliimin kokemuksen kynnyksellä, elämän ja kuoleman rajalla. Edgar Allan Poe päättää kertomuksensa The Narrative of Arthur Gordon Pym (1838) näkyyn valkoisesta seinämästä tai esiripusta, jonka toisella puolella kohottautuu lumenvalkoinen, jättiläismäinen hahmo. Etelänapamannerta kohti purjehtinut retkikunta tuhoutuu; jäljelle jäävät vain viimeistä mysteeriä raottavat päiväkirjamerkinnät. Valkoisuuden, lumen ja kuoleman yhteispeli jatkuu 1900-luvun kirjallisuudessa. Ernest Hemingwayn novellissa ”Snows of Kilimandsaro” kuolemaa tekevä amerikkalainen käy läpi rosoista elämäänsä Afrikassa ja tuijottaa viime hetkinään lumipeittoista Kilimandsaron huippua. Norman Mailerin romaanissa Why Are We in Vietnam (1967) joukko kaveruksia lähtee metsästysretkelle Alaskan lumikentille - miehuutensa ja tappamisviettinsä ajamina miehet saattavat vain aavistella jylhän maiseman tarjoamaa valaistuksen hetkeä. Heille Mailerin otsikossaan esittämä kysymys ei koskaan herää, vaikka yhdellä tasolla kyse on juuri niistä syistä, joiden vuoksi amerikkalaiset olivat Vietnamissa. Poe, Melville, Hemingway ja Mailer koskettavat teoksissaan jotain perin juurin amerikkalaista: territoriaalista laajentumista, uusien alueiden haltuunottoa, maailmanpoliittisestikin oman vaikutusvallan ulottamista maailman ääriin. Tyynestä merestä tulee Melvillelle toinen länsi, joka on valloitettava; Poelle Etelämanner on alue, joka odottaa salaisuutensa paljastajaa; Hemingwayn sankarit koettelevat rajojaan Afrikan savanneilla; Mailerin urbaanit metsästäjät koheltavat Alaskassa uskaltamatta katsoa siihen kaaokseen, joka asustaa heidän sisällään. Näyttää siltä, että valkoisuuden kohtaaminen ja käsittely liittyy Yhdysvaltain kirjallisuudessa amerikkalaisen miehen ja maskuliinisuuden rakentamiseen, sen itseriittoisuuteen, korostuneeseen individualismiin ja potentiaaliseen itsetuhoisuuteen. Varovasti tiivistäen: Kanadalaiset kirjailijat käsittelevät hengissä säilymistä, kun taas amerikkalaiset tekevät valloitusretkiä. Lumi ja valkoisuus osoittautuvat monimielisiksi ja monitulkintaisiksi metaforiksi ja symboleiksi, mutta niitä yhdistää useimmiten mysteerin tai jonkin selittämättömän tai vieraan läsnäolo. Teoksessaan Walden (1854) Henry David Thoreau havainnoi läheltä vuodenaikojen kiertoa ja nimitti itseään ”lumimyrskyjen ja kaatosateiden tarkastajaksi” (self-appointed inspector of snow-storms and rain-storms); hänen jalanjälkiään seurasi 1900-luvun alkupuolella Robert Frost , joka kirjoitti Uuden Englannin maanviljelijöistä ja maalaiselämästä luonnon keskellä. Frostin runossa Stopping by Woods on a Snowy Evening ajomiehen kokemus hiljaisessa metsässä on eheyttävä, mutta samalla tajuntaan nousee muistuma jonkin lupauksen täyttämisestä: jokin selittämätön pyrkii tietoisuuteen ennen unen tuloa. Uni, mysteeri ja tyhjyys ovat Frostilla valkoisuuden monimielisiä merkitsijöitä – kuitenkin vailla Melvillen Kapteeni Ahabin megalomaniaa ja eksistentiaalista ahdistusta. Matti Savolainen
© Lapin yliopisto, Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu, Rovaniemen ammattikorkeakoulu

Lumi yhdysvaltojen kirjallisuudessa

Lyhennelmä Matti Savolaisen artikkelista "Valkoisuus, lumi, mysteeri: Kulttuurisia merkkejä Kanadan ja Yhdysvaltain kirjallisuudessa".

Valkoisuus on kiehtonut runoilijoita kautta aikojen. Yksi englantilaisen romantiikan kanonisoituja tekstejä on Samuel Taylor Coleridgen runo The Rime of the Ancient Mariner (1798), jonka keskiössä on valkoiseen lintuun, albatrossiin, kohdistuva väkivallanteko ja siitä seuraava kirous. Valkoisuus, oli se albatrossin viattomuutta tai öisen kuun valaisemaa merta, kasvaa symboliseksi verkoksi, jonka ydin jää arvoitukseksi.

Amerikkalainen kirjailija Herman Melville tunsi Coleridgen tarinan albatrossista ja laajensi sen megalomaanisiin mittoihin romaanissaan Moby Dick (1851). Romaanin Kapteeni Ahabille luonnonilmiöiden ”taakse” piiloutuu jotain käsittämätöntä ja tätä perimmäistä mysteeriä edustaa juuri valkoinen valas. Valaan valkoisuus on ”naamio”, jonka läpi ihmisen on iskettävä päästäkseen mysteerin ytimeen. Kauhistuttavinta yrityksessä Ahabista on epäilys, ettei ”naamion takana ole mitään”. Valkoinen on eksistentiaalisen ahdistuksen merkitsijä; se on hiljaisuutta, tyhjyyttä, ei-mitään.

Valkoisuus, lumi ja talvi saavat erilaisia merkityksiä kulttuurisesta ja maantieteellisestä sijainnista riippuen. Siinä missä valkoiseen valtakulttuuriin kuuluva näkee talven pimeänä ja ahdistavana tai pitää lunta vastustajana, pohjoiset alkuperäiskansat näkevät lumen pikemminkin liittolaisena ja ystävänä.

Margaret Atwood , kansainvälisesti tunnettu kanadalainen kirjailija, on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka eri kansallisilla kirjallisuuksilla on usein oma symbolinsa ja tematiikkansa, uskomusten järjestelmä, joka kulminoituu tiettyyn ajatukseen tai iskusanaan. Teoksessa Survival (1972) Atwood toteaa, että Yhdysvalloissa tämä iskusana on ”Rajaseutu” (The Frontier), joka liittyy laajan mantereen valloittamiseen ja uusien maa-alueiden haltuunottoon. Lännen valloitusta on jatkanut luonnollisesti Yhdysvaltain imperiaalinen pyrkimys maantieteellisen, taloudellisen ja kulttuurisen vaikutusvallan kasvattamiseen.

Kanadan keskeiseksi ideaksi Atwood nimeää ”Eloonjäämisen”. Kyse on alkuaan konkreettisesti hengissäsäilymisestä ankarien luonnonolosuhteiden ja vihamielisen ympäristön keskellä. Ajatus juontaa juurensa mantereen uudisasuttamiseen, jolloin Euroopasta tulleet taistelivat talvea, myrskyjä ja villieläimiä sekä alkuperäisasukkaita eli intiaaneja vastaan. Tästä yksi esimerkki on Susanna Moodien omaelämäkerrallinen Roughing It in the Bush (1852), jossa kirjoittaja joutuu upseerin vaimona kokemaan syrjäisen seutukunnan puutteet ja karut koettelemukset erämaassa (in the bush).

Kanadan kirjallisuudesta on helppo löytää runoja ja romaaneja, joissa lukija törmää seuraavankaltaisiin onnettomuuksiin: laivat uppoavat myrskyissä, koski vie veteen pudonneen mennessään, ihmiset jäävät kaatuvan puun alle teillä tietymättömillä tai paleltuvat kuoliaaksi lumeen. Mutta eloonjääminen on merkinnyt myös kulttuurista, taloudellista ja geopoliittista hengissäsäilymistä. Tämä selittyy sillä, että Kanadalla on mantereen ylittävä maaraja Yhdysvaltojen kanssa ja Yhdysvallat on eri tavoin ja eri aikoina osoittanut kiinnostusta Kanadan luonnonvaroihin ja markkina-alueisiin.

Kanadalaisessa kirjallisuudessa luonto näyttää talvella ankarimmat ja arvaamattomimmat kasvonsa, jolloin voi olla kysymys konkreettisesta hengissäsäilymisestä luonnon armoilla. Margaret Atwoodin mukaan Kanadan kirjallisuudesta saakin sellaisen kuvan, että Kanadassa talvi on ainoa oikea vuodenaika; kaikki muut vuodenajat edeltävät tai ennakoivat sitä tai ovat jonkinlaisia näköharhoja, jotka peittävät sen.

1700-luvun lopun englantilainen romantiikka näki luonnon kahdella tavalla: Yhtäältä luonto tarjosi subliimin kokemuksia, jossa aktivoituivat samanaikaisesti pelon ja haltioitumisen tunteet. Edmund Burken mukaan subliimiin kuuluu yleensä valtavuuden (vastness), komeuden (magnificence) ja hämäräperäisyyden (obscurity) tuntemuksia, esimerkiksi nähdessämme mahtavan vuorijonon tai myrskyävän meren. Toisaalta William Wordsworthille luonto näyttäytyi romantisoidussa valossa, viattomuuden ja lapsuuden tilana. Luonto näyttäytyi teollistuvan kaupunkielämän idealisoituna vastakohtana. Näiden kahden luontokäsityksen yhteensovittaminen Kanadassa ei ollut aivan ongelmatonta.

Frederick Philip Grove selvitti suhdettaan kanadalaiseen luontoon ja maisemaan elämäkerrallisessa teoksessaan Over Prairie Trails (1922). Saksalaista syntyperää oleva kirjailija tuli uudelle mantereelle 1900-luvun alussa ja tunnetaan Kanadassa nimenomaan yhtenä preeriakirjallisuuden edustajana. Kirjassaan Grobe kuvaa hevosvaunuilla tekemiään matkoja hankalissa ja vaarallisissakin luonnonolosuhteissa. Välistä hän on joutua eksyksiin yön pimeydessä tai paksussa sumussa, mutta ankarimman haasteen hänelle muodostaa talvi ja sen lumimyrskyt.

Over Prairie Trails -teoksessaan Grove ihailee loppumattomasti lumikinosten muuttuvia muotoja ja kutsuu tuulta ”kuvanveistäjäksi” ja ”arkkitehdiksi”, jotka luovat henkeäsalpaavia teoksia. Hänen kuvaamassaan autiossa, lumisessa maisemassa on myös jotain toismaailmallista (other-worldliness) ja vieraannuttavaa, ja pelonsekainen huimaus iskee häneen: kysymys on subliimin kokemuksesta. Kokemuksensa jälkeen hän huomaa olevansa eri ihminen. Toisella matkalla hän joutuu lumimyrskyn kouriin ja on vähällä paleltua kuoliaaksi. Huomionarvoinen on toteamus, etteivät sanat riitä tuulen ja lumimyrskyn voiman kuvailuun. Tämä on tyypillistä subliimille kokemukselle, joka jää ikään kuin kielen ulkopuolelle. Subliimi vie rajalle - etymologisesti siinä on kyse rajan saavuttamisesta ( sub =alla, alle; limen =kynnys, raja), tässä tapauksessa elämän ja kuoleman rajan. Kokemuksen voi tulkita niinkin, että siinä joutuvat vastausten luonto ja kulttuuri: ollaan luonnon ja kulttuurin rajalla. Haltioitumisen ja pelon rajatilassa Grove tuntee vähäpätöisyytensä ihmisestä piittaamattomien luonnonvoimien keskellä.

Voimme löytää samankaltaisen kokemuksen monelta kanadalaiselta kirjailijalta, esimerkiksi Ernst Bucklerin romaanista The Mountain and the Valley (1952). Teos on kuvaus David Canaanin kasvusta aikuisuuteen maatilalla toista maailmansotaa edeltäneinä vuosina. Romaanin lopussa nuori mies kiipeää lumisen vuoren huipulle, tuntee voimakasta yhteisyyttä kotiseutuunsa ja perheeseensä ja varmistuu kirjallisesta kutsumuksestaan henkeäsalpaavien maisemien keskellä. Hän saa sairaskohtauksen ja tuupertuu lumeen. Davidin tajuntaan tunkeva pimeys muuttuu harmaaksi ja sitten valkoiseksi: ”an absolute white, made of all the other colours but of no colour itself at all”. Vaikka Atwood tiivistääkin, että lumi merkitsee toistuvasti kanadalaisille kirjailijoille vieraantuneisuutta, kauhua, inhimillistä tyhjyyttä ja kuolemaa, David Canaanin tajunnan sammuminen Bucklerin romaanissa vihjaa pikemminkin luontoon sulautumiseen ja transsendenssiin.

Yhdysvaltain 1800-luvun kirjallisuudessa valkoisuus nousee vahvasti esiin kahdella klassikolla: Herman Melvillellä ja Edgar Allan Poella . Herman Melville loi romaaninsa Moby Dick albiinovalaassa yhden ylittämättömän symbolin ja omisti romaanissaan kokonaisen luvun valkoisuuden monimerkityksellisyyden avaamiseen. Kapteeni Ahabin raivo ja kostonhimo eivät ratkaise valaan mysteeriä - mysteeri jää selvittämättä Ahabin valaanpyyntialuksen painuessa syvyyksiin, eikä ainoana pelastunut Ishmael pysty selvittämään arvoitusta vaikka jääkin jäljelle kertomaan tarinan Valkoisesta valaasta.

Valkoisuuden kohtaaminen on tapahtunut usein ääritilanteissa, hallusinaatioiden ja unen maailmassa, subliimin kokemuksen kynnyksellä, elämän ja kuoleman rajalla. Edgar Allan Poe päättää kertomuksensa The Narrative of Arthur Gordon Pym (1838) näkyyn valkoisesta seinämästä tai esiripusta, jonka toisella puolella kohottautuu lumenvalkoinen, jättiläismäinen hahmo. Etelänapamannerta kohti purjehtinut retkikunta tuhoutuu; jäljelle jäävät vain viimeistä mysteeriä raottavat päiväkirjamerkinnät.

Valkoisuuden, lumen ja kuoleman yhteispeli jatkuu 1900-luvun kirjallisuudessa. Ernest Hemingwayn novellissa ”Snows of Kilimandsaro” kuolemaa tekevä amerikkalainen käy läpi rosoista elämäänsä Afrikassa ja tuijottaa viime hetkinään lumipeittoista Kilimandsaron huippua. Norman Mailerin romaanissa Why Are We in Vietnam (1967) joukko kaveruksia lähtee metsästysretkelle Alaskan lumikentille - miehuutensa ja tappamisviettinsä ajamina miehet saattavat vain aavistella jylhän maiseman tarjoamaa valaistuksen hetkeä. Heille Mailerin otsikossaan esittämä kysymys ei koskaan herää, vaikka yhdellä tasolla kyse on juuri niistä syistä, joiden vuoksi amerikkalaiset olivat Vietnamissa.

Poe, Melville, Hemingway ja Mailer koskettavat teoksissaan jotain perin juurin amerikkalaista: territoriaalista laajentumista, uusien alueiden haltuunottoa, maailmanpoliittisestikin oman vaikutusvallan ulottamista maailman ääriin. Tyynestä merestä tulee Melvillelle toinen länsi, joka on valloitettava; Poelle Etelämanner on alue, joka odottaa salaisuutensa paljastajaa; Hemingwayn sankarit koettelevat rajojaan Afrikan savanneilla; Mailerin urbaanit metsästäjät koheltavat Alaskassa uskaltamatta katsoa siihen kaaokseen, joka asustaa heidän sisällään. Näyttää siltä, että valkoisuuden kohtaaminen ja käsittely liittyy Yhdysvaltain kirjallisuudessa amerikkalaisen miehen ja maskuliinisuuden rakentamiseen, sen itseriittoisuuteen, korostuneeseen individualismiin ja potentiaaliseen itsetuhoisuuteen. Varovasti tiivistäen: Kanadalaiset kirjailijat käsittelevät hengissä säilymistä, kun taas amerikkalaiset tekevät valloitusretkiä.

Lumi ja valkoisuus osoittautuvat monimielisiksi ja monitulkintaisiksi metaforiksi ja symboleiksi, mutta niitä yhdistää useimmiten mysteerin tai jonkin selittämättömän tai vieraan läsnäolo. Teoksessaan Walden (1854) Henry David Thoreau havainnoi läheltä vuodenaikojen kiertoa ja nimitti itseään ”lumimyrskyjen ja kaatosateiden tarkastajaksi” (self-appointed inspector of snow-storms and rain-storms); hänen jalanjälkiään seurasi 1900-luvun alkupuolella Robert Frost , joka kirjoitti Uuden Englannin maanviljelijöistä ja maalaiselämästä luonnon keskellä. Frostin runossa Stopping by Woods on a Snowy Evening ajomiehen kokemus hiljaisessa metsässä on eheyttävä, mutta samalla tajuntaan nousee muistuma jonkin lupauksen täyttämisestä: jokin selittämätön pyrkii tietoisuuteen ennen unen tuloa. Uni, mysteeri ja tyhjyys ovat Frostilla valkoisuuden monimielisiä merkitsijöitä – kuitenkin vailla Melvillen Kapteeni Ahabin megalomaniaa ja eksistentiaalista ahdistusta.