Talvimaisemat Lapin kirjallisuudessa, tulostus versio


Talvimaisemat Lapin kirjallisuudessa. "Lumi on minulle ahdistavaa, ei vapauttavaa. Se on ahdistavaa puhtaudessaan, värittömyydessään, puhumattomuudessaan. /„/ Maisemat ovat tuttuja muutamien unieni perusteella. Ne unet ovat olleet painajaisia." Pohjoinen yökirja 1981 Näin kuvaa suhdettaan pohjoiseen maisemaan minä-kertoja Kirsti Simonsuuren (s. 1945) teoksessa Pohjoinen yökirja (1981). Valon ja pimeyden vaihtelu koettelee kertojaa, ja hän miettii: "Onko pohjoisen ihminen turvattomampi kuin etelän? Muutunko min¹ turvattomammaksi täällä?" Hän on muuttanut Cambridgesta pohjoiseen, ja maailman reuna siirtyy mentaalisesti Oulun korkeudelle: "Ylivieskan takana ei ole enää muuta kuin Oulu". Tutkiessaan ihmisiä hän huomaa, että kaikki inhimillisen elämän muodot ja melkein kaikki ihmistyypit ovat olemassa pohjoisessa, "mutta ne ovat usein tynkinä, irrallisina, tuomittuina, ei toteutuneina". Kertoja arvelee, että koska ihminen joutuu varustautumaan jatkuvasti vihamielistä luontoa vastaan, humanismikin on vaarassa jäädä hankeen. Pohjoisella kaunokirjallisuudella on suhteellisen lyhyt historia. Lapin uudisasukaskirjailijat, papit ja virkamiehet, loivat Lapin romantiikan peruskuvion sotien välisenä aikana. Lapista tuli romantikkojen ja seikkailijoiden mystinen maa, jossa sankarit kävivät revontulien räiskeessä ja pakkasen paukkeessa herooisia henkiinjäämistaisteluita luontoa ja maagisia voimia vastaan. E. N. Manninen (1893 – 1944) vie teoksessaan Tunturi uhkaa (1938) lukijan suoraan mystiseen, aavemaiseen maailmaan: Sinertävässä, kylmänpolttavassa autiudessa iiluvat pakkasen hiuteet kuun säteissä. Lumivuorien yllä sahaavat kylmät, äänettömät valot./—/ kuka nyt uskaltaisi liikkua – aaveitten aikaan? Voisi nousta jängästä tai kiven alta manalainen, staalon, noidan tappama ihminen. Kaamosaika on täynnä demonisia voimia myös Samuli Paulaharjun (1875 – 1944) teoksessa Tunturien yöpuolta (1934). Tunturien ikuinen vaeltaja alkaa pelokkaasti katsella ympärilleen, kun kello lyö kaksitoista. Mytologinen pakko ajaa hänet ulos, liikkeelle, säässä kuin säässä. Ja Paksujalka, joka on viemässä loveen kuollutta noitaa hautausmaalle, selviää juuri ja juuri hengissä. Valo pelastaa yön kauhuilta, irrationaalisilta voimilta. Luonnonkuvauksen ensisijainen tarkoitus ei kaunokirjallisuudessa ole todellisuuden jäljentäminen, vaan luonto on tavallisesti teoksen henkilöiden sielunmaisemaa, toteaa Yrjö Sepänmaa. Annikki Kariniemen (1913 – 1984) teoksessa Poro-Kristiina (1952) luonnonkuvauksen tehtävä on osoittaa ihmisen mielen ja häntä ympäröivän maailman paralleelisuus. Teos alkaa pakkasyön kuvauksella. Kirjailija vie lukijan suoraan pohjoisen kaamosyöhön, tiukkuvaan pakkaseen. Päähenkilö tekee kuolemaa, ja koko talvinen maisema on pysähtynyt kuuntelemaan hänen yksinäistä tilintekoaan: Pakkanen oli kiristynyt pahimmilleen Sompiovuoman laakeilla, jääksijähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se vain on. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. On yö, pitkä ja kirkas, kirkkaampi kuin tämän hetken päivä. Mutta sitähän ei oikeastaan olekaan. Ei muuta kuin aijaksenvärinen aamuhämärä ja iltahämärä. Sitten jälleen ollaan yössä. Rovaniemellä syntynyt Annikki Kariniemi rakentaa tuotannossaan tietoisesti maisemallista ja mentaalista eroa etelän ja pohjoisen välillä. Hän kirjoittaa muistelmateoksessaan Ristisiipi (1982), miten hänen helsinkiläinen tuttavansa valitti, että kun on kylmää, pakkasta, Helsingissä kaikki vihaisesti tyrkkivät toisiaan. Kariniemi vastaa soittajalle, että pohjoisessa on päinvastoin: pakkanen tekee kaikista rakastavaisia, niin ihmisistä kuin eläimistäkin: —/ koirat ketut sudet, jotka ovat maailman vihaisimpia elikoitamme, haluavat juuri pakkasella viettää lemmen jalointa juhlaa. Pakkanen tekee niistä rakastavaisia ja ne rakastelevat yökaudet ja ylistävät rakkautta loppumattomilla joiuillaan ja tulevat onnellisiksi ja lempeiksi. Talvinen erämaa on Lapin romantiikan traditioon kuuluvien sankarillisten eloonjäämistaisteluiden maisemana. Eksymismotiivi on hyvin tavallinen pohjoisessa kirjallisuudessa: välitilassa, elämän ja kuoleman, menneisyyden ja tulevaisuuden, sankaruuden ja pelkuruuden rajalla, ihminen joutuu pohtimaan olemassaolon peruskysymyksiä. Kuopiossa syntyneen kenraalin ja kirjailijan K.M. Walleniuksen (1893 – 1984) novellissa Lumisokea (1933) sotamies Taivalkoski eksyy joukko-osastostaan ja joutuu hiihtämään outoja tuntureita pelkkä tuuli kompassineulana. Kun lumisokeus vie näön ja toinen suksi katoaa, Taivalkoski on antamassa periksi, mutta itsemurhan estää muisto kodista, äidistä ja isästä. Hän jatkaa matkaa ja pääsee turvaan. Kittiläläisen poromiehen pojan Jussi Lainion (1898 – 1957) novellissa Suruttoman vaellusta asetelma on sama: päähenkilö on eksynyt, on talvi, pakkanen, päähenkilö putoaa hetteeseen, mutta häntä ei pelasta muisto kodista, vaan primitiivinen raivo ja elämisen vimma. Hullun kiihkolla, vaahtoa pursuavin suin hän alkoi pyrkiä petäjän varassa jaloilleen. /—/ hänen ruumiinsa oli puolittain jäätynyt ja älynsä sammunut. Kuitenkin hänessä vaistoksi supistunut elämäntahto vaati takaisin täyttä oikeuttaan /— Pohjolan elinkautisia 1935 Sankari selviytyy, mutta on kyseenalaista, onko se voitto vai tappio. Päähenkilö on menettänyt sormensa, jalkateränsä ja korvalehtensä. Hän elää elämää, jossa kirjailijan sanoin, "oli vuoroin romantiikkaa ja ironiaa". Lapin kuvaus alkaa saada realistisia sävyjä, ja novellissa Umpistaival (1989) Mirjam Kälkäjä (s. 1939) riisuu lopullisesti miehisen sankaruuden myytin – ja romantiikan. Ankara luonto ja vastoinkäymiset ovat nitistäneet miehen: tämä makaa masentuneena sängyn pohjalla. Vaimo kantaa niin taloudellisen kuin henkisenkin vastuun koko perheestä. Pistähyttää vihaksi. Tämmöiseen paikkaan sen piti sakkinsa tuoda, iänikuiseen korpeen, maailman reunalle. Tässä saa rämpiä, naisihminen, rinta räkää hölskyen, hameen helmat jäässä. Ukko itse vain makaa pirtin nurkkasängyssä ja tuijottaa oksanreikää seinässä. Umpistaival ja muita novelleja 1989 Kaikilla identiteeteillä on kuvitteellinen "maantiede", ne rakentuvat niille luonteenomaisesta maisemasta, toteaa Stuart Hall. Kirjallisuudentutkija, kosmopoliitti Kirsti Simonsuuren Pohjoisen yökirjan kertoja tuntee kuuluvansa Eurooppaan, "uudempaan aikakauteen ja toista aikaa elävään maapallon lohkoon kuin tämä". Hänen liikkeensä suunta on kaupungin sydämeen, ihmisen aivojen ja käsien tekemien rakennusten keskelle. Taiteilija, kosmopoliitti Esko Sarkkisen (s. 1932) teoksessa Lumi (1994) minä-kertojan liikkeen suunta on päivastainen: pois kaupungista, jossa tyhjyys täyttää elämän, kohti talvea ja hiljaisuutta. Yksinäisessä autiossa maisemassa hän pohtii mielikuvan ja todellisuuden välistä suhdetta ja olemassaolon tarkoitusta. "Mikä osa tässä minulla sitten oli?" kysyy taiteilija. "Olla käsi, silmä, tietoisuus/—?" Kun monelle Lapin kuvaajalle lumi, talvi ja kaamos ovat kuoleman metaforia, Petsamossa syntyneelle Esko Sarkkiselle ne merkitsevät elämää: Oli sota. Oli kaamos, oli pimeys. Valo oli lumessa, elämä oli lumessa. /—/ Väänsin suuren, paksun levyn pystyyn. Aloin muotoilla sitä /—/ Kun veistos oli valmis, unohduin katsomaan sitä pimeään. Se ei esittänyt mitään, mutta siinä oli kaikki, lumen olemus, valo, tuoksu, käden kosketus – siinä oli sielu. Riitta Kontio
© Lapin yliopisto, Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu, Rovaniemen ammattikorkeakoulu

Talvimaisemat Lapin kirjallisuudessa.

"Lumi on minulle ahdistavaa, ei vapauttavaa. Se on ahdistavaa puhtaudessaan, värittömyydessään, puhumattomuudessaan. /„/ Maisemat ovat tuttuja muutamien unieni perusteella. Ne unet ovat olleet painajaisia."
Pohjoinen yökirja 1981

Näin kuvaa suhdettaan pohjoiseen maisemaan minä-kertoja Kirsti Simonsuuren (s. 1945) teoksessa Pohjoinen yökirja (1981). Valon ja pimeyden vaihtelu koettelee kertojaa, ja hän miettii: "Onko pohjoisen ihminen turvattomampi kuin etelän? Muutunko min¹ turvattomammaksi täällä?" Hän on muuttanut Cambridgesta pohjoiseen, ja maailman reuna siirtyy mentaalisesti Oulun korkeudelle:

"Ylivieskan takana ei ole enää muuta kuin Oulu".

Tutkiessaan ihmisiä hän huomaa, että kaikki inhimillisen elämän muodot ja melkein kaikki ihmistyypit ovat olemassa pohjoisessa, "mutta ne ovat usein tynkinä, irrallisina, tuomittuina, ei toteutuneina". Kertoja arvelee, että koska ihminen joutuu varustautumaan jatkuvasti vihamielistä luontoa vastaan, humanismikin on vaarassa jäädä hankeen.

Pohjoisella kaunokirjallisuudella on suhteellisen lyhyt historia. Lapin uudisasukaskirjailijat, papit ja virkamiehet, loivat Lapin romantiikan peruskuvion sotien välisenä aikana. Lapista tuli romantikkojen ja seikkailijoiden mystinen maa, jossa sankarit kävivät revontulien räiskeessä ja pakkasen paukkeessa herooisia henkiinjäämistaisteluita luontoa ja maagisia voimia vastaan. E. N. Manninen (1893 – 1944) vie teoksessaan Tunturi uhkaa (1938) lukijan suoraan mystiseen, aavemaiseen maailmaan:

Sinertävässä, kylmänpolttavassa autiudessa iiluvat pakkasen hiuteet kuun säteissä. Lumivuorien yllä sahaavat kylmät, äänettömät valot./—/ kuka nyt uskaltaisi liikkua – aaveitten aikaan? Voisi nousta jängästä tai kiven alta manalainen, staalon, noidan tappama ihminen.

Kaamosaika on täynnä demonisia voimia myös Samuli Paulaharjun (1875 – 1944) teoksessa Tunturien yöpuolta (1934). Tunturien ikuinen vaeltaja alkaa pelokkaasti katsella ympärilleen, kun kello lyö kaksitoista. Mytologinen pakko ajaa hänet ulos, liikkeelle, säässä kuin säässä. Ja Paksujalka, joka on viemässä loveen kuollutta noitaa hautausmaalle, selviää juuri ja juuri hengissä. Valo pelastaa yön kauhuilta, irrationaalisilta voimilta.

Luonnonkuvauksen ensisijainen tarkoitus ei kaunokirjallisuudessa ole todellisuuden jäljentäminen, vaan luonto on tavallisesti teoksen henkilöiden sielunmaisemaa, toteaa Yrjö Sepänmaa. Annikki Kariniemen (1913 – 1984) teoksessa Poro-Kristiina (1952) luonnonkuvauksen tehtävä on osoittaa ihmisen mielen ja häntä ympäröivän maailman paralleelisuus. Teos alkaa pakkasyön kuvauksella. Kirjailija vie lukijan suoraan pohjoisen kaamosyöhön, tiukkuvaan pakkaseen. Päähenkilö tekee kuolemaa, ja koko talvinen maisema on pysähtynyt kuuntelemaan hänen yksinäistä tilintekoaan:

Pakkanen oli kiristynyt pahimmilleen Sompiovuoman laakeilla, jääksijähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se vain on. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. On yö, pitkä ja kirkas, kirkkaampi kuin tämän hetken päivä. Mutta sitähän ei oikeastaan olekaan. Ei muuta kuin aijaksenvärinen aamuhämärä ja iltahämärä. Sitten jälleen ollaan yössä.

Rovaniemellä syntynyt Annikki Kariniemi rakentaa tuotannossaan tietoisesti maisemallista ja mentaalista eroa etelän ja pohjoisen välillä. Hän kirjoittaa muistelmateoksessaan Ristisiipi (1982), miten hänen helsinkiläinen tuttavansa valitti, että kun on kylmää, pakkasta, Helsingissä kaikki vihaisesti tyrkkivät toisiaan. Kariniemi vastaa soittajalle, että pohjoisessa on päinvastoin: pakkanen tekee kaikista rakastavaisia, niin ihmisistä kuin eläimistäkin:

—/ koirat ketut sudet, jotka ovat maailman vihaisimpia elikoitamme, haluavat juuri pakkasella viettää lemmen jalointa juhlaa. Pakkanen tekee niistä rakastavaisia ja ne rakastelevat yökaudet ja ylistävät rakkautta loppumattomilla joiuillaan ja tulevat onnellisiksi ja lempeiksi.

Talvinen erämaa on Lapin romantiikan traditioon kuuluvien sankarillisten eloonjäämistaisteluiden maisemana. Eksymismotiivi on hyvin tavallinen pohjoisessa kirjallisuudessa: välitilassa, elämän ja kuoleman, menneisyyden ja tulevaisuuden, sankaruuden ja pelkuruuden rajalla, ihminen joutuu pohtimaan olemassaolon peruskysymyksiä. Kuopiossa syntyneen kenraalin ja kirjailijan K.M. Walleniuksen (1893 – 1984) novellissa Lumisokea (1933) sotamies Taivalkoski eksyy joukko-osastostaan ja joutuu hiihtämään outoja tuntureita pelkkä tuuli kompassineulana. Kun lumisokeus vie näön ja toinen suksi katoaa, Taivalkoski on antamassa periksi, mutta itsemurhan estää muisto kodista, äidistä ja isästä. Hän jatkaa matkaa ja pääsee turvaan.

Kittiläläisen poromiehen pojan Jussi Lainion (1898 – 1957) novellissa Suruttoman vaellusta asetelma on sama: päähenkilö on eksynyt, on talvi, pakkanen, päähenkilö putoaa hetteeseen, mutta häntä ei pelasta muisto kodista, vaan primitiivinen raivo ja elämisen vimma.

Hullun kiihkolla, vaahtoa pursuavin suin hän alkoi pyrkiä petäjän varassa jaloilleen. /—/ hänen ruumiinsa oli puolittain jäätynyt ja älynsä sammunut. Kuitenkin hänessä vaistoksi supistunut elämäntahto vaati takaisin täyttä oikeuttaan /—
Pohjolan elinkautisia 1935

Sankari selviytyy, mutta on kyseenalaista, onko se voitto vai tappio. Päähenkilö on menettänyt sormensa, jalkateränsä ja korvalehtensä. Hän elää elämää, jossa kirjailijan sanoin, "oli vuoroin romantiikkaa ja ironiaa". Lapin kuvaus alkaa saada realistisia sävyjä, ja novellissa Umpistaival (1989) Mirjam Kälkäjä (s. 1939) riisuu lopullisesti miehisen sankaruuden myytin – ja romantiikan. Ankara luonto ja vastoinkäymiset ovat nitistäneet miehen: tämä makaa masentuneena sängyn pohjalla. Vaimo kantaa niin taloudellisen kuin henkisenkin vastuun koko perheestä.

Pistähyttää vihaksi. Tämmöiseen paikkaan sen piti sakkinsa tuoda, iänikuiseen korpeen, maailman reunalle. Tässä saa rämpiä, naisihminen, rinta räkää hölskyen, hameen helmat jäässä. Ukko itse vain makaa pirtin nurkkasängyssä ja tuijottaa oksanreikää seinässä.
Umpistaival ja muita novelleja 1989

Kaikilla identiteeteillä on kuvitteellinen "maantiede", ne rakentuvat niille luonteenomaisesta maisemasta, toteaa Stuart Hall. Kirjallisuudentutkija, kosmopoliitti Kirsti Simonsuuren Pohjoisen yökirjan kertoja tuntee kuuluvansa Eurooppaan, "uudempaan aikakauteen ja toista aikaa elävään maapallon lohkoon kuin tämä". Hänen liikkeensä suunta on kaupungin sydämeen, ihmisen aivojen ja käsien tekemien rakennusten keskelle.

Taiteilija, kosmopoliitti Esko Sarkkisen (s. 1932) teoksessa Lumi (1994) minä-kertojan liikkeen suunta on päivastainen: pois kaupungista, jossa tyhjyys täyttää elämän, kohti talvea ja hiljaisuutta. Yksinäisessä autiossa maisemassa hän pohtii mielikuvan ja todellisuuden välistä suhdetta ja olemassaolon tarkoitusta. "Mikä osa tässä minulla sitten oli?" kysyy taiteilija. "Olla käsi, silmä, tietoisuus/—?" Kun monelle Lapin kuvaajalle lumi, talvi ja kaamos ovat kuoleman metaforia, Petsamossa syntyneelle Esko Sarkkiselle ne merkitsevät elämää:

Oli sota. Oli kaamos, oli pimeys. Valo oli lumessa, elämä oli lumessa. /—/ Väänsin suuren, paksun levyn pystyyn. Aloin muotoilla sitä /—/ Kun veistos oli valmis, unohduin katsomaan sitä pimeään. Se ei esittänyt mitään, mutta siinä oli kaikki, lumen olemus, valo, tuoksu, käden kosketus – siinä oli sielu.