Talven virta


Lyhennelmä Yrjö Sepänmaan artikkelista "Vuodenaikojen estetiikka: talvi ja sen taide" Talven taide on talven metaforisessa mielessä tekemää taidetta – ikään kuin taidetta. Talvitaide taas on ihmisen, taiteilijan, sananmukaisesti tekemää; siinä käytetään hyväksi talven materiaaleja ja keinoja. Talven omimmat ominaisuudet – koetut tai mitattavat luonnehtivat piirteet – ovat talvitaiteen lähtökohta; talviaikaan työskentely ei ole riittävä, mutta ei myöskään välttämätön ehto. Talven ja taiteen suhteeseen avautuu näin kaksi mahdollisuutta. Ensimmäinen on se, että talvea ja sen yksityiskohtia, ”teoksia”, katsotaan taiteen kautta, taiteena. Toinen on se, että toimitaan taiteellisin tarkoitusperin talven antamin ehdoin. Katsominen taiteena Mitä tämä taiteena tarkastelu on? Talven taidetta on sellainen talven itsensä – luonnonvoimien ja luonnonolojen – tekemä, jota katsomme taiteena tai taiteen läpi. Ei ole vain metaforista taidetta – on myös metaforinen taiteilija. Talvi henkilöityy taiteilijaksi, jonka käytössä ovat lumi ja jää, usva, huurre ja valo. Lainausmerkit, todelliset tai pois jätetyt, ovat vihje siitä, että sananmukaista merkitystä on laajennettu. Emme luokittele tekijää oikeaksi taiteilijaksi emmekä teon tuloksia taiteeksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Taiteilijasta ja taiteesta on kysymys leikisti, samalla tavalla kuin nähdessämme pilvissä esittävyyttä ja taidokkaita sommitelmia. Kun puhutaan Luojasta tekijänä, on kysymys luonnonilmiöiden synnyn uskonnollisesta tulkinnasta; Luoja on tällöin taiteilija ja luonto Hänen teoksensa. Talven taiteella on yleisö: katsoja ja kokija. Hän sentään on todellinen! Hänen näkökulmansa – ja taitonsa – käsitteellisessä mielessä tekee kohteen. Voimme Pekka Suhosen lailla katsoa jään pintaa tällä tavoin. Ympäristöestetiikka-kirjan (1981) johdannossaan hän kertoo kävelystään jäällä Helsingin edustalla, jolloin katse liikkuu kaukonäkymää hallitsevan kaupungin ja lähimaisemaa hallitsevan jään ja sen kuvioiden väliä. ”Mutta ei ihmetyttäisi, vaikka tuulen tuiverruksen jälkiä olisi tiedostamattaan katsonut myös abstrahoivin, nonfiguratiiviseen ja informalistiseen taiteeseen tottunein silmin”, Suhonen kirjoittaa. Oivaltava – ja utelias – tarkastelija pysähtyy, kun jokin kiinnittää hänen huomiotaan esteettisessä mielessä. Hän katsoo kohdetta taiteen läpi, sen taiteenomaisia piirteitä korostaen. Oikealla hetkellä kohdalle osuminen on oleellista. Vain siten tavoittaa katulampun alla tanssivat lumihiutaleet ja jääkiteet, sulan yllä leijuvan pakkashuurun, pystysuoraan nousevat savut, lumiset puut auringon säihkeessä. Vain siten tavoittaa jääkukat ikkunassa lasinverannalla ja auton tuulilasissa, ladun uudessa lumessa, jäniksen jäljet – tai auton, tai moottorikelkan. Pysyvämpääkin on. Lapsuudesta muistan maidon jäähdytykseen tarvittavan jään järvestä sahaamisen ja nostamisen ja sinisinä ylhäällä lumessa hohtavat jääkuutiot; muistan sahauksen pitkällä tukkisahalla, kertomukset altasahaajasta; muistan männynvesoin merkityn avannon, jäitten ajon hevosella ja sitten traktorilla. Tekeminen, aktiviteetti Katsomisen ohella toinen talven taiteen muodostamisen tapa on ruumiillinen tekeminen. Toiminnoista osa on vahvasti esteettisiä, taiteen rajoilla liikkuvia. Sellaisia ovat joukkuepelit, kuten jääkiekko; yksilölajeja ovat perinteiset mäenlasku ja luistelu. Muodollisesti esteettisintä on taitoluistelu, aikaisemmalta nimeltään kaunoluistelu, ja mäenlaskussa mäkihyppy; näissä molemmissa annetaan tyylipisteitä. Osa lajeista menee extremen puolelle, kuten kumparelasku tai siipi- ja leijapurjehdus. Vahvoja elämyksiä – varsinkin talvea tuntemattomalle etelämaalaiselle – synnyttää sellainenkin kuin jäätietä ajaminen. Outouden ja epätodellisuuden tuntu tulee siitä, että jää voi olla niin vahvaa, että se kestää auton; ei sitä suomalainenkaan voi olla hiljaa ihmettelemättä. Taiteilijan talvitaide Mikä tahansa talvella tehty taide ei siis tietenkään ole talvitaidetta. Määritteleviä tekijöitä ovat materiaalit (lumi ja jää), kylmän ilmanalan mahdollistamat toiminnat ja tietysti, perinteisimmässä mielessä, talvi taiteen aiheena. Lance Fungin kokoamassa The Snow Show -näyttelyssä (kevätkaudella 2004) Rovaniemellä ja Kemissä haettiin arkkitehtuurin ja kuvanveiston liittoa, materiaaleina lumi ja jää. Paljon muitakin yhdistelmämahdollisuuksia visuaalisten taiteiden kentän ulkopuolelle mennen olisi tietysti ollut. Muistan lapsuudesta puhelinlankojen ulinan ja nurkkien paukkeen kiristyvässä pakkasessa, kevättalven raikkaat, mutta myös tympeät hajut, koulumatkat läpitunkevassa viimassa. Kuulon, hajun ja maunkin lähtökohdista saattaisi kehitellä talvitaidetta. Vielä nähtäneen (kuultaneen, haistettaneen, maistettaneen, tunnettaneen) talvitaiteen uusia aloja ja niiden hybridejä. Talvitaiteen esiasteita Esiasteita ja lähtökohtia nykyiselle talvitaiteelle on ainakin kolmella suunnalla: talven tarkkailun ja talvisen toiminnan tuottamissa elämyksissä, lasten lumileikkiperinteessä ja sen aikuisemmissa muodoissa, olivat ne sitten yksilön tekoa tai yhteistä harrastusta. Talveen liittyvät elämykset tulevat luonnon havainnoinnista kävelyretkillä, hiihtoladulta, pulkkamäestä, metsätöistä, eräretkiltä. Tälle perustalle taide voi rakentaa, esteettiseen suuntaan muuntaen ja pelkistäen. Lasten taide puolestaan on jo sinällään metaforinen ilmaus. Talvitaide on kansanomaisessa perusmuodossaan nimenomaan lasten taidetta, heidän perinnettään: lumiukkoja, lumilinnoja, lumienkeleitä, piirroksia lumessa, laskettelua, lumisotaa ja muita leikkejä ja pelejä. Aikuisten omaehtoinen talvitaide – pitäisikö puhua outsider artista ? – on lumivalleja, jätkänkynttilöitä, enkelinkuvia lumessa. Veijo Meren dialoginovellissa Sata metriä korkeat kirjaimet (1969) tallataan lumeen kaikkien nähtäville rakastetun nimi, OILI. Suosituilla jääveistokilpailuilla on vahva kitsch-luonne; kyse on enemmän taidonnäytteistä kuin taiteesta. Tapahtumat ovat yleisöä vetäviä tilaisuuksia. Yhteisötaide voi jatkaa tästä, mutta se voi lähteä liikkeelle myös korkeataiteellisista malleista, niistä ideoita ja toimintatapoja lainaten; Christon ja Jeanne-Clauden paketoinnit levisivät yllyttämättä melkein kansanliikkeinä. Mahdollisuuksia Talven muokkaamiseen taiteeksi on monia mahdollisuuksia: (1) talven kuvaaminen, sellaisenaan tai symbolisesti, (2) talven tuottaman ottaminen valmiina eli ready made, (3) talven jäljittely, (4) talven avustaminen ja myös jalostaminen, vielä (5) uuden luominen talven keinoin, osittain tai kokonaan. Kuvaaminen. Talvea esitetään maalauksin, valokuvin, veistoksin, installaatioin, videoin ja elokuvin, tanssina ja balettina. Kuvaaminen – kuten maisemamaalauksessa – on fiktiivisten miljöitten luomista todellisista mallia ja aineksia ottaen; talvi on silloin aiheena yksin tai osana vuodenaikojen kiertoa. Ottaminen (ready made) . Esteettinen tarkastelu voi tapahtua esimerkiksi kameran avulla. Jäljittely. Talven prosessien – luomistavan – jäljittely johtaa välillä kysymykseen, kumpi on parempi taiteilija, talvi vai ihminen. Jäljittely voi olla vapaampaa: Helena Hietasen valokaapeleista sommittelema ”teknopitsi” – sen taidokkaat kuviot, valkoisuus, valo – loi lähtemättömän vaikutuksen Venetsiassa mustaan kanavaan heijastuessaan. Kuvioita luova taiteilija toimii kuin talvi, talvena. Tällainen talvea jäljittelevä taiteilija ottaa oppinsa luonnosta, mutta lisää siihen omat taitonsa, välineensä ja keinonsa. Avustaminen (ready made aided). Talven työtä voidaan taiteessa tukea ja jalostaa, auttaa pitemmälle. Lumikinokset ovat veistoksellisia, mutta eivät vielä veistos; kevään kohina on musiikillinen äänimaisema, mutta ei vielä musiikkia. Luominen, hyväksikäyttö. Uutta synnytetään paitsi talven ominaispiirteitä – materiaaleja ja keinoja – hyväksi käyttäen myös ne haastaen. Aina tämä ei tapahdu voitokkaasti: Anish Kapoorin ja Future Systemsin teos Red Solid The Snow Show -taidetapahtumassa Rovaniemellä kesti vain päivän. Romahduttiko sen teknisiä asiantuntijoita kuuntelemattoman taiteilijan hybris vai rakentajan virhe? Onko katoavuus välttämätöntä? Useimmat teokset joudutaan kevätauringon haurastuttamana ja muotoaan menettäneinä ajamaan puskutraktorilla kumoon. Hiljalleen sulaminen, ilmaan haihtuminen, maahan imeytyminen ja vesistöihin virtaaminen olisi rauhallinen, luonnollinen kuolema. Näin talven itsensä tekemä taide katoaa, niin koko talvi haihtuu. Mutta ihmisen talvitaiteen – sen, joka on ihmisestä syntynyt – ihminen myös itse kaataa. Miksi ei vain talven taidetta – miksi myös talvitaidetta? Miksi oikeastaan on taiteilijan tekemää talvitaidetta, kun toinen mahdollisuus olisi luontoon suuntautuva taidekasvatus: opettaa näkemään ja kokemaan talven luomaa taidetta? Onko sittenkin niin – mitä monikin yrittäjä on rohjennut ajatella – että itse talvi on paras taiteilija? Keskitien vastaus voisi olla: toisiaan nämä eivät korvaa, täydentävät kyllä. Luonnon näkeminen, kokeminen ja tunteminen on talvitaiteen alku, mutta toisinkin päin: taide auttaa näkemään luontoa ja mitä tahansa ympäristöä, ja samalla se auttaa sitä suojelemaan ja suunnittelemaan. Näkeminen on sinänsä arvokasta, mutta siihen pysähtyvänä sivullisen työtä. Tekeminen on seuraava aste, mukaan menoa. Ihminen pystyy luomaan jotakin sellaista, mitä luonto ei tuota. Annettakoon luonnon tuottaa sitä mitä se osaa, yritettäköön oppia tarkastelemaan ja ymmärtämään sitä. Mutta käytettäköön samalla täysimittaisesti ihmisen luovuutta ja kekseliäisyyttä maailman rikastamiseen, vaikka hetkelliseenkin. Yrjö Sepänmaan
© Lapin yliopisto, Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu, Rovaniemen ammattikorkeakoulu

Lyhennelmä Yrjö Sepänmaan artikkelista "Vuodenaikojen estetiikka: talvi ja sen taide"

Talven taide on talven metaforisessa mielessä tekemää taidetta – ikään kuin taidetta. Talvitaide taas on ihmisen, taiteilijan, sananmukaisesti tekemää; siinä käytetään hyväksi talven materiaaleja ja keinoja. Talven omimmat ominaisuudet – koetut tai mitattavat luonnehtivat piirteet – ovat talvitaiteen lähtökohta; talviaikaan työskentely ei ole riittävä, mutta ei myöskään välttämätön ehto.

Talven ja taiteen suhteeseen avautuu näin kaksi mahdollisuutta. Ensimmäinen on se, että talvea ja sen yksityiskohtia, ”teoksia”, katsotaan taiteen kautta, taiteena. Toinen on se, että toimitaan taiteellisin tarkoitusperin talven antamin ehdoin.

Katsominen taiteena

Mitä tämä taiteena tarkastelu on? Talven taidetta on sellainen talven itsensä – luonnonvoimien ja luonnonolojen – tekemä, jota katsomme taiteena tai taiteen läpi. Ei ole vain metaforista taidetta – on myös metaforinen taiteilija. Talvi henkilöityy taiteilijaksi, jonka käytössä ovat lumi ja jää, usva, huurre ja valo.

Lainausmerkit, todelliset tai pois jätetyt, ovat vihje siitä, että sananmukaista merkitystä on laajennettu. Emme luokittele tekijää oikeaksi taiteilijaksi emmekä teon tuloksia taiteeksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Taiteilijasta ja taiteesta on kysymys leikisti, samalla tavalla kuin nähdessämme pilvissä esittävyyttä ja taidokkaita sommitelmia. Kun puhutaan Luojasta tekijänä, on kysymys luonnonilmiöiden synnyn uskonnollisesta tulkinnasta; Luoja on tällöin taiteilija ja luonto Hänen teoksensa.

Talven taiteella on yleisö: katsoja ja kokija. Hän sentään on todellinen! Hänen näkökulmansa – ja taitonsa – käsitteellisessä mielessä tekee kohteen. Voimme Pekka Suhosen lailla katsoa jään pintaa tällä tavoin. Ympäristöestetiikka-kirjan (1981) johdannossaan hän kertoo kävelystään jäällä Helsingin edustalla, jolloin katse liikkuu kaukonäkymää hallitsevan kaupungin ja lähimaisemaa hallitsevan jään ja sen kuvioiden väliä. ”Mutta ei ihmetyttäisi, vaikka tuulen tuiverruksen jälkiä olisi tiedostamattaan katsonut myös abstrahoivin, nonfiguratiiviseen ja informalistiseen taiteeseen tottunein silmin”, Suhonen kirjoittaa. Oivaltava – ja utelias – tarkastelija pysähtyy, kun jokin kiinnittää hänen huomiotaan esteettisessä mielessä. Hän katsoo kohdetta taiteen läpi, sen taiteenomaisia piirteitä korostaen.

Oikealla hetkellä kohdalle osuminen on oleellista. Vain siten tavoittaa katulampun alla tanssivat lumihiutaleet ja jääkiteet, sulan yllä leijuvan pakkashuurun, pystysuoraan nousevat savut, lumiset puut auringon säihkeessä. Vain siten tavoittaa jääkukat ikkunassa lasinverannalla ja auton tuulilasissa, ladun uudessa lumessa, jäniksen jäljet – tai auton, tai moottorikelkan.

Pysyvämpääkin on. Lapsuudesta muistan maidon jäähdytykseen tarvittavan jään järvestä sahaamisen ja nostamisen ja sinisinä ylhäällä lumessa hohtavat jääkuutiot; muistan sahauksen pitkällä tukkisahalla, kertomukset altasahaajasta; muistan männynvesoin merkityn avannon, jäitten ajon hevosella ja sitten traktorilla.

Tekeminen, aktiviteetti

Katsomisen ohella toinen talven taiteen muodostamisen tapa on ruumiillinen tekeminen. Toiminnoista osa on vahvasti esteettisiä, taiteen rajoilla liikkuvia. Sellaisia ovat joukkuepelit, kuten jääkiekko; yksilölajeja ovat perinteiset mäenlasku ja luistelu. Muodollisesti esteettisintä on taitoluistelu, aikaisemmalta nimeltään kaunoluistelu, ja mäenlaskussa mäkihyppy; näissä molemmissa annetaan tyylipisteitä. Osa lajeista menee extremen puolelle, kuten kumparelasku tai siipi- ja leijapurjehdus.

Vahvoja elämyksiä – varsinkin talvea tuntemattomalle etelämaalaiselle – synnyttää sellainenkin kuin jäätietä ajaminen. Outouden ja epätodellisuuden tuntu tulee siitä, että jää voi olla niin vahvaa, että se kestää auton; ei sitä suomalainenkaan voi olla hiljaa ihmettelemättä.

Taiteilijan talvitaide

Mikä tahansa talvella tehty taide ei siis tietenkään ole talvitaidetta. Määritteleviä tekijöitä ovat materiaalit (lumi ja jää), kylmän ilmanalan mahdollistamat toiminnat ja tietysti, perinteisimmässä mielessä, talvi taiteen aiheena.

Lance Fungin kokoamassa The Snow Show -näyttelyssä (kevätkaudella 2004) Rovaniemellä ja Kemissä haettiin arkkitehtuurin ja kuvanveiston liittoa, materiaaleina lumi ja jää. Paljon muitakin yhdistelmämahdollisuuksia visuaalisten taiteiden kentän ulkopuolelle mennen olisi tietysti ollut. Muistan lapsuudesta puhelinlankojen ulinan ja nurkkien paukkeen kiristyvässä pakkasessa, kevättalven raikkaat, mutta myös tympeät hajut, koulumatkat läpitunkevassa viimassa. Kuulon, hajun ja maunkin lähtökohdista saattaisi kehitellä talvitaidetta. Vielä nähtäneen (kuultaneen, haistettaneen, maistettaneen, tunnettaneen) talvitaiteen uusia aloja ja niiden hybridejä.

Talvitaiteen esiasteita

Esiasteita ja lähtökohtia nykyiselle talvitaiteelle on ainakin kolmella suunnalla: talven tarkkailun ja talvisen toiminnan tuottamissa elämyksissä, lasten lumileikkiperinteessä ja sen aikuisemmissa muodoissa, olivat ne sitten yksilön tekoa tai yhteistä harrastusta.

Talveen liittyvät elämykset tulevat luonnon havainnoinnista kävelyretkillä, hiihtoladulta, pulkkamäestä, metsätöistä, eräretkiltä. Tälle perustalle taide voi rakentaa, esteettiseen suuntaan muuntaen ja pelkistäen.

Lasten taide puolestaan on jo sinällään metaforinen ilmaus. Talvitaide on kansanomaisessa perusmuodossaan nimenomaan lasten taidetta, heidän perinnettään: lumiukkoja, lumilinnoja, lumienkeleitä, piirroksia lumessa, laskettelua, lumisotaa ja muita leikkejä ja pelejä.

Aikuisten omaehtoinen talvitaide – pitäisikö puhua outsider artista ? – on lumivalleja, jätkänkynttilöitä, enkelinkuvia lumessa. Veijo Meren dialoginovellissa Sata metriä korkeat kirjaimet (1969) tallataan lumeen kaikkien nähtäville rakastetun nimi, OILI. Suosituilla jääveistokilpailuilla on vahva kitsch-luonne; kyse on enemmän taidonnäytteistä kuin taiteesta. Tapahtumat ovat yleisöä vetäviä tilaisuuksia. Yhteisötaide voi jatkaa tästä, mutta se voi lähteä liikkeelle myös korkeataiteellisista malleista, niistä ideoita ja toimintatapoja lainaten; Christon ja Jeanne-Clauden paketoinnit levisivät yllyttämättä melkein kansanliikkeinä.

Mahdollisuuksia

Talven muokkaamiseen taiteeksi on monia mahdollisuuksia: (1) talven kuvaaminen, sellaisenaan tai symbolisesti, (2) talven tuottaman ottaminen valmiina eli ready made, (3) talven jäljittely, (4) talven avustaminen ja myös jalostaminen, vielä (5) uuden luominen talven keinoin, osittain tai kokonaan.

Kuvaaminen. Talvea esitetään maalauksin, valokuvin, veistoksin, installaatioin, videoin ja elokuvin, tanssina ja balettina. Kuvaaminen – kuten maisemamaalauksessa – on fiktiivisten miljöitten luomista todellisista mallia ja aineksia ottaen; talvi on silloin aiheena yksin tai osana vuodenaikojen kiertoa.

Ottaminen (ready made) . Esteettinen tarkastelu voi tapahtua esimerkiksi kameran avulla.

Jäljittely. Talven prosessien – luomistavan – jäljittely johtaa välillä kysymykseen, kumpi on parempi taiteilija, talvi vai ihminen. Jäljittely voi olla vapaampaa: Helena Hietasen valokaapeleista sommittelema ”teknopitsi” – sen taidokkaat kuviot, valkoisuus, valo – loi lähtemättömän vaikutuksen Venetsiassa mustaan kanavaan heijastuessaan. Kuvioita luova taiteilija toimii kuin talvi, talvena. Tällainen talvea jäljittelevä taiteilija ottaa oppinsa luonnosta, mutta lisää siihen omat taitonsa, välineensä ja keinonsa.

Avustaminen (ready made aided). Talven työtä voidaan taiteessa tukea ja jalostaa, auttaa pitemmälle. Lumikinokset ovat veistoksellisia, mutta eivät vielä veistos; kevään kohina on musiikillinen äänimaisema, mutta ei vielä musiikkia.

Luominen, hyväksikäyttö. Uutta synnytetään paitsi talven ominaispiirteitä – materiaaleja ja keinoja – hyväksi käyttäen myös ne haastaen. Aina tämä ei tapahdu voitokkaasti: Anish Kapoorin ja Future Systemsin teos Red Solid The Snow Show -taidetapahtumassa Rovaniemellä kesti vain päivän. Romahduttiko sen teknisiä asiantuntijoita kuuntelemattoman taiteilijan hybris vai rakentajan virhe?

Onko katoavuus välttämätöntä?

Useimmat teokset joudutaan kevätauringon haurastuttamana ja muotoaan menettäneinä ajamaan puskutraktorilla kumoon. Hiljalleen sulaminen, ilmaan haihtuminen, maahan imeytyminen ja vesistöihin virtaaminen olisi rauhallinen, luonnollinen kuolema. Näin talven itsensä tekemä taide katoaa, niin koko talvi haihtuu. Mutta ihmisen talvitaiteen – sen, joka on ihmisestä syntynyt – ihminen myös itse kaataa.

Miksi ei vain talven taidetta – miksi myös talvitaidetta?

Miksi oikeastaan on taiteilijan tekemää talvitaidetta, kun toinen mahdollisuus olisi luontoon suuntautuva taidekasvatus: opettaa näkemään ja kokemaan talven luomaa taidetta? Onko sittenkin niin – mitä monikin yrittäjä on rohjennut ajatella – että itse talvi on paras taiteilija? Keskitien vastaus voisi olla: toisiaan nämä eivät korvaa, täydentävät kyllä. Luonnon näkeminen, kokeminen ja tunteminen on talvitaiteen alku, mutta toisinkin päin: taide auttaa näkemään luontoa ja mitä tahansa ympäristöä, ja samalla se auttaa sitä suojelemaan ja suunnittelemaan.

Näkeminen on sinänsä arvokasta, mutta siihen pysähtyvänä sivullisen työtä. Tekeminen on seuraava aste, mukaan menoa. Ihminen pystyy luomaan jotakin sellaista, mitä luonto ei tuota. Annettakoon luonnon tuottaa sitä mitä se osaa, yritettäköön oppia tarkastelemaan ja ymmärtämään sitä. Mutta käytettäköön samalla täysimittaisesti ihmisen luovuutta ja kekseliäisyyttä maailman rikastamiseen, vaikka hetkelliseenkin.