Lyhennelmä Tapani Niemen artikkelista "Vuodenajat vaihtuvat meissä".

Eksoottisten maiden ihminen jakaa vuoden kahteen jaksoon, jossa sade ja kuiva kausi vaihtelevat. Kaupungeissa asuva suomalainen jakaa vuoden neljään tunnettuun vuodenaikaan mutta hänelläkin jako keskittyy kahteen pääkauteen, kesään ja talveen. Syksy ja kevät edustavat vain siirtymävaihetta hänelle.

Kaupunkisuomalainen kokee pohjoisen ilmaston rankaksi, ja siksi hän arvottaa vuodeajat tylsään ja ihanaan kauteen. Syksy, talvi ja alkukevät kuuluvat inhottavaan jaksoon, koska silloin ei voi pukeutua miellyttävästi ja makoilla rannalla auringossa. Tylsänä jaksona pimeys peittää maan ja ilmat suomivat ulkonaliikkujaa. Mitä silloin voi tehdä? Ei mitään… korkeintaan masentua.

Syysmasennus alkaa pelottaa kaupunkilaista jo elokuun puolivälissä. Lääkärit ovat jopa löytäneet ilmiölle biologisen selityksen. Pimeähormoni, melatoniini, vaivuttaa pohjoiseurooppalaiset henkiseen koomaan ja siihen auttaa vain runsas valohoito. Kun ilmiö selitetään luonnontieteellisesti, sen todellista syntyä ja kulttuurista sisältöä ei tarvitse muka miettiä sen kummemmin.

Vanha kansa ei siitä huolimatta kärsinyt syys- eikä kevätmasennuksista. Syksy ja talvi olivat ennen vanhaan vuoden riemullisimmat ja eheyttävimmät jaksot ajan ja luonnon ikuisessa kierrossa. Sen sijaan valoisaa kevättä, jolloin nykyihminen yleensä herää, vanha kansa kavahti kuin kunniatonta kuolemaa. Sitä kevät usein tiesikin. Ensimmäiset muuttolinnut toivat kalman löyhkää manan matoisilta majoilta ja lintukodosta. Kaikkialla näkyi huonoja enteitä, joihin piti varautua loitsuin ja lääkkein.

Kahdeksan vuodenaikaa

Vanha erätalonpoikainen ja saamelainen väki ei tyytynyt neljään vuodenaikaan vaan jäsensi aikansa kahdeksaan erilaiseen jaksoon. Hän tarvitsi kolme talvea, kolme kevättä, kolme kesää ja kolme syksyä eli syystalvi, talvi, kevättalvi, kevät, kevätkesä, kesä, syyskesä ja syksy. Neljää päävuodenaikaa täydensi neljä välivuodenaikaa, jolloin ei ollut enää syksy mutta ei vielä täysin talvikaan.

Malli kahdeksaan vuodenaikaan tulee suoraan pohjoisen luonnosta. Elokuun lämpimät kuutamoiset yöt kuuluvat kesään mutta jokin elokuussa kielii syksyn kuulaudesta ja viiltävästä alakuloisesta valosta. Ei tarvita kuin muutama kylmä, hallainen yö ja syyskesä vaihtuu syksyksi. Kun lehti varisee maahan ja järven rantaa peittää yöusva ja pakkasriite, on jo täyssyksy, ei vielä syystalvi.

Kahdeksan vuodenajan kansa ei huvikseen ja joutilaisuuttaan jäsentänyt aikaa näin hienojakoisesti. Hän katsoi ilmoista ja sään enteistä, mitä hänen milloinkin piti tehdä. Jokaisen vuodenajan palkinen sijaitsi eri puolilla nautintaa. Pohjoisen luonto tuotti ruokaa niin vähän, että pienet metsästäjä-kalastaja-, poronhoito- ja erätalonpoikaiset perhekunnat joutuivat kiertämään läpi vuoden hallitsemallaan pyyntialueella. Mitään palkisen kohtaa ei saanut kuluttaa tyhjiin ja luonnolle piti antaa aikaa toipua.

Vuotuiskierrot vaihtelivat

Kuuluisa ruotsalainen Ernst Manker kuvaa teoksessaan De åttaårstidernas folk tunturisaamelaisten vuotuiskiertoa, joka noudatti sukkulaperiaatetta . Tunturien porosaamelaiset vaelsivat vuosittain edestakaisin kutakuinkin samaa reittiä kesä- ja talvisijojen välillä. Kesän he viettivät Jäämeren rannalla ja talven etelän tuntureilla, Kölivuoristossa. Karesuandossa, Ruotsissa syntynyt saamelainen elokuvaohjaaja Paul Anders Simma muisteli 1990-luvun alussa, että Jyykeän-vuonolla, Jäämeren rannalla oli aina kaunis kesä ja Suomessa sekä Ruotsissa aina talvi. Näin hän lapsena uskoi.

Metsäsaamelaiset vaelsivat ympyräperiaatteen mukaan kiinteiden asuinpaikkojen välillä, jotka sijaitsivat hajallaan tunturivyöhykkeen alapuolella, jossa he kalastivat ja pyydystivät peuraa sekä muuta metsänviljaa. Metsäsaamelaisten palasivat vain harvoin samaa keinoa takaisin kuten tunturien sukulaisheimot.

Itäsaamelaisten eli kolttien vuotuiskierto ja elämäntapa muistuttivat metsäsaamelaista. Koltat kiersivät kehäkukkamaisesti keskuksessa sijaitsevan talviasunnon ympärillä ja mallia saamelaistutkija Ernst Manker kutsuu keskusperiaatteeksi . Kevätmuuton aikaan koltat siirtyivät säteittäin eri puolille nautintoja, kalavesiä ja muutaman poron kesälaitumia ja palasivat syksyksi takaisin alueen sydämeen.

1600-luvulla Lappiin virtasi suomalaista erätalonpoikaista väkeä ja vuoden 1673 asutusplakaatin jälkeen he alkoivat sulautua keminsaamelaiseen kulttuuriin. Siksi melkein jokaisessa vanhassa lappilaisessa suvussa virtaa saamelaista verta. Toisin kuin yleensä luullaan myös talonpoikainen väki joutui kiertämään vuoden aikana palkiselta toiselle. Maanviljely elätti huonosti pohjoisessa ja siksi pohjoisen erätalonpoika kalasti, metsästi ja eli muutenkin hyvin samalla tavalla kuin metsäsaamelainen. Ehkä osin siksi nämä kulttuurit sulautuivat niin nopeasti toisiinsa 1700-luvulla.

Keväällä erätalonpojat lähtivät Perämeren rannikolta eli Karjalaisenrannalta pohjoisten jokien latvavesille ja eräjärville, joita he kutsuivat Lapiksi. Vanha Lappi muodostuikin useista eri lapeista: Oulun Lappi, Iin Lappi, Kemin Lappi, Tornion, Uumajan ja Luulajan Lappi. Professori Kyösti Julkun mukaan Pohjanmaalla saattoi sijaita muinoin myös Bärsöre Mark eli Pietarsaaren Lappi.

Kemiläisiksi kutsutut erätalonpojat soutivat ja sauvoivat jopa 40 peninkulman päähän vanhan Lapin ja lannan rajalle. Parhaiten näistä kaukonautinnoista nykyään tunnetaan Itä-lapissa sijaitseva Naarmankaira. Erätalonpojat palasivat kesän kuluessa takaisin etelän maalikyliin ja toivat matkassaan suunnattomat määrät kuivattua ja savustettua kalaa, joskus jopa huuhtaviljaa, jota he kesän aikana olivat kaskenneet.

Kahdeksan vuodenajan kansa

Vanha kansa eli luonnossa ja luonnosta. Erätalonpojan ja saamelaisen piti tuntea tarkkaan luonnon kierto, säiden vaihtelu, lumen paksuus, pakkasen purevuus, kevään parhaat kutupaikat ja kesän ensimmäiset eväät. Muuten perii hukka jo ensimmäisillä syyskaljamilla. Pohjoisen luonto ei antanut mitään runsaasti ja avokätisesti vaan jokainen askel täytyi laskea, ettei kuluttanut turhaan energiaa. ”Mettässä ei kuljailtu tyhyjää”.

Kaupunkilainen elää teollisuuden ja urbaanin maailman sykkeessä. Hän ei ole riippuvainen säistä eikä vuodenkierrosta. Hän tosin saattaa aamulla vilkaista lämpömittaria ja säitä mutta se lienee jäänne hänen sukunsa maalaisista juurista. Kaupunkilainen arvostaa auringon paistetta, rantaelämää ja vapautta. Kesä ja aurinko lämmittivät maalaisserkunkin luita mutta silloin hän keräsi koko vuoden varastoja. Hänelle kesä merkitsi usein vuoden kiireisintä aikaa.

Kun kaamos kallistui pohjoisen taivaan ylle ja sinisen hämy peitti maan, erätalonpoika ja keminsaamelainen saattoivat huoahtaa. Silloin nili- ja luhtiaitat pursuivat riistaa, marjoja ja muita metsänväen antimia. Silloin hänellä oli aikaa makoilla piisivalkealla ja kodan tervastulilla, muistella menneitä, kertoa ugri-heimon suurta talvista tarinaa kuusijalkaisesta hiidenhirvestä ja Laurukaisen sankarillisista taisteluista ikiaikaisia vihovenäläisiä vastaan.

Syystalvella ja talvella saamelaiset ja erätalonpojat eheyttivät maailmankuvaansa kertomalla sen yhä uudestaan ja uudestaan. Suurta arktista kertomusta tarvittiin, koska se loi järjestyksen kirjokannen yliseen, keskiseen ja aliseen maailmaan. Kertomus selitti vuoden kierron, maailman tapahtumat ja ihmisen paikan Pohjantähden, suuren maailmanpuun kirjokannen alla.

Talvella kansa sukuloi ja kävi tapaamassa tuttuja talvimarkkinoilla. Vainajat saatettiin siunattuun maahan, lapset kastettiin, kuulutukset otettiin, susiparit ohjattiin nuhteen tielle ja syntinen liha sai tuntea heikkoutensa papin kovilla kirkonpenkeillä. Markkinoilla pohjoisen asukki maksoi verojaan ja hoiti muitakin yhteiskunnallisia velvoitteitaan.

Syystalvella porot rykivät ja erotuksia pidettiin eri puolilla palkisia. Lihaa syötiin runsaasti, savustettiin ja kuivattiin niukkaa kevättalvea varten. Silloin porot ja väki usein nälkiintyivät ja kärsivät vitamiinien puutteesta. Syystalvella vaellettiin pimeässä, lumituiskussa ja pakkasessa. Revontulet loiskuivat ja kuu kumotti. Koko tienoon peitti hiljaisuus, missään ei näkynyt ilmansuuntia. Mankerin mukaan poropaimentolaiset ehtivät marraskuun aikana talvimaahan.

Sydäntalvi kului viettäessä kotaelämää. Tuli paloi liedessä ja viimeinen heitti pököä pesään. Ahma ja susi kävivät tokassa ja saamelainen lähti takaa-ajoon. Talvi taittui ja alkoivat talvimarkkinat. Moni vanhus ajoi viimeisen haikean matkan poropulkassa ja jäi maalikylään lantalaisten luokse, kun ei jaksanut enää kevättalven liukkailla lähteä Jäämeren rantaan kesämaahan. Ruoka alkoi ehtyä ja poromies kaatoi hätäruokaa, naavakuusia. Talvisijoilla vallitsi lähdön tunnelma, tavaroita pakattiin ja matkakiisa täyttyi.

Luonto muokkaa ihmismieltä

Pohjoisen ihmisen suhde luontoon on hyvin erikoinen. Kun hän elää luonnossa ja luonnosta, hänen ajatuksensa, tunteensa ja koko mentaliteettinsa sopeutuvat luonnon rytmiin. Hän ei ainoastaan elä luonnon ehdoilla vaan hän itsekin alkaa muistuttaa niitä luonnon elementtiä, jotka säätelevät hänen vuotuiskiertoaan. Vuodenajat vaihtuvat luonnossa mutta ne vaihtuvat myös pohjoisen ihmisen mielessä.

Kahdeksan vuodenajan talous edellyttää samanlaista valmiustilaa, mikä ilmenee luonnossakin. Luonto on koko ajan muutostilassa, jo toteutuneessa vuodenajassa mutta jo matkalla seuraavaan. Luonto on kahdella karvalla kuten syysjänis. Samaten ihminen on koko ajan välitilassa, alituiseen lähdössä jonnekin. Hän orientoituu huomiseen, hän elää odotuksen tilassa.

Tammikuussa pohjoisen ihminen alkaa jo puhua, että kohta tulee kevät ja jäät lähtevät Kemijoesta, linnut tulevat ja päässään keväthauen pyyntiin. Kun sitten odotettu hetki toteutuu, ihminen askaroi kalojen kanssa mutta pohtii jo huomista. Lestadiolainenkin sanoo, että muutos on mahdollinen ja se on aivan lähellä. Itse asiassa se on jo meneillään.

Vuosituhansien kuluessa ihminen on sisäistänyt luonnon ilmiöt osaksi omia mielenliikkeitään ja omaa mentaliteettiaan. Hän elää niiden kanssa mutta aavistuksen verran etuajassa, hän aavistelee tulevia muutoksia. Samalla hän varautuu kaikkiin yllättäviinkin luonnon oikkuihin, eikä välitä kiukutella niille. Siksi pohjoisen ihmisestä voi sanoa, että vuodenajat vaihtuvat hänessä. Asian voi sanoa vieläkin pelkistyneemmin Buddhaa siteeraten: ”Polkua ei voi kulkea ennen kuin on itse muuttunut poluksi”.