Pesiä lumessa.
Lyhennelmä Matti K. Mäkisen artikkelista
Lumiukot ja lumilinnat
Lähestyn jään ja lumen taidetta lapsuuden muistikuvilla. Joskus muotoiltiin lumiukkoja ja joskus vieriteltiin lumipalloja linnoiksi, jossa illan hämärryttyä istahdettiin katselemaan kynttilän seinälle loihtimien varjojen tanssia. The Snow Show osoittaa, kuinka vaikeaa talvitaiteessa on irtautua kahdesta arkkityypistä. Lumiukkoajattelu poikii jää- tai lumiveistoksia. Lumilinna taas antaa esikuvan talvitaiteen arkkitehtuurille.
Arkkitehtuuria pidetään taiteiden äitinä. Sekö lienee syy lumilinnaperinteestä juontavien versioiden hallitsevuuteen The Snow Show – taidetapahtumassa? Vai johdattelivatko edellisvuosien linna- ja kirkkokokeilut automaattisesti teosten suunnittelua? Ehkä taustalla vaikutti myös mielikuvat eskimoiden iglusta, lumeen pesiytymisen alkukodista.
Pesänrakennuksesta arkkitehtuuriin
Kun esitin kysymyksen ” Millainen on ihmisen pesä?” käsitetaiteilija Henrietta Lehtoselle, hän vastasi: Pesä on pelkkää sisäpuolta. Jokainen lapsi ja eläin tietää, miten pesä rakennetaan: ulkonäöllä ei ole väliä. Pesän fasaadi on sen ulospäin käännetty sisäpuoli: se, mikä jää jäljelle täydellisesti sielua myötäilevästä turvapaikasta.
Eläimet rakentavat pesän geneettisen koodinsa ohjaamina, mutta ihminen rakentaa kodin kulttuurinsa ohjaamana. Arkkitehtuuri on ihmisen pesänrakennusta myös kaupunkien ja yhdyskuntien mittakaavassa. Yksi alan ammattilaisten avainkysymys onkin, miten arkkitehtuuri eroaa rakentamisesta. Vastaus voi olla esimerkiksi, että arkkitehtuuri on samaa kuin rakennustaide. Rakennustaidetta arvioitaessa taas päädytään taiteen kriteereihin ja edellytetään, että ollakseen taidetta teoksella tulee olla tekijä ja tekijällä taiteen tekemisen intentio. Tästä lähtökohdasta seuraa, että taidetta ei synnytä sattuma eikä luonto ilman ihmisen myötävaikutusta.
Määritelmiä arkkitehtuurille löytyy satoja. Lyhyitä iskulauseita täyteläisempi on Juhani Pallasmaan vastaus kysymykseeni: ”Mitä se on?”: Arkkitehtuurin määritelmäni lähtee sen eksistentiaalisesta tehtävästä. Arkkitehtuuri luo kotipaikan ruumiillemme ja mielellemme. Se määrittää paikkamme maailmassa kesyttämällä tilan ja ajan asuttavaksemme. Arkkitehtuuri kehystää maailmassa olomme ja rakentaa sille ymmärtämishorisonttia.
Systeemiteorioista tuttu rakenteiden, funktioiden ja merkitysten kehä tuo lähemmäs nykyaikaa Augustuksen ajan roomalaisen Vitruviuksen luettelemat arkkitehtuurin peruskivet firmitas, utilitas ja venustas . Kestävyyden, käytettävyyden ja kauneuden vaatimukset antavat lähtökohdan myös professori David Oakleylle , joka tuo arkkitehtuurin ymmärtämishorisonttiin sisäistämisen: ”One cannot climb the tree of architectural knowledge. One prepares the mind so that it will grow within.”
The Snow Show -taidetapahtuma käsitetaiteena
Lapaset ovat ehtineet kuivua jo moneen kertaan lapsuuden lumileikkien jälkeen. Spontaani kokeminen on vaihtunut teoretisointiin ja ajatukset pyörivät käsitteissä. Mikä on The Snow Show -taidetapahtuman suhde käsitetaiteeseen? Käsitetaiteeseen liittyy usein dokumentteja, kuvia, esineitä tai kirjoituksia, jotka välittävät taiteilijan ajatuksia ja haastavat yleisön pohtimaan, keksimään merkityksiä tai osallistumaan.
Spontaani kokeminen voi tuottaa vapaan tajunnanvirran riemullista aaltoilua, mielikuvitusta avartavaa pohdintaa ja löytämisten iloa. Kokijan mielleyhtymien vertaaminen tekijän aivoituksiin voi olla opettavaista. The Snow Show -taidetapahtumassa esillä olevat tekijöiden ”statementit” olivat hyvin eritasoisia: filosofisia, runollisia ja toiset käytännön työselostuksia. Osa vilautti kulmaa tekijöiden maailmankuvasta, ehkä jotkut taas kertoivat tekijän hetken kiireistä.
Haastavia olivat näyttelyn kuraattorien ”statementit”. Kutsumalla arkkitehteja ja taiteilijoita mukaan työpareina etsittiin arkkitehtuurin ja taiteen uutta suhdetta. Esitettiin myös kysymys, miten maailmaa muuttavat tapahtumat, kuten New Yorkin syyskuun 11. päivä, vaikuttavat taiteeseen. Syntyykö ”uusi” taide jälleen kerran?
Globalisoivan yhdenmukaisuuden tarjotessa eri maailmankolkkiin enenevästi samanlaistuvaa taidetta, halutaan myös testata sen vaihtoehtoja erityisluonteisessa miljöössä: lumen ja jään valtakunnassa.
Jään polte
Oliko The Snow Show arkkitehtuuria? Spontaani vastaukseni on: ”Ei ollut!”. Toisaalta arkkitehtuuri oli läsnä monissa teoksissa. Suuri osa oli eräänlaista näköisarkkitehtuuria ja arkkitehtuurin analogioita – olipa se tarkoitus tai ei. Osasyy siihen oli jään rakennustekniikka, jolla syntyi rakennuksen näköisiä teoksia.
Miksi nämä lumi- ja jääveistokset eivät olisi arkkitehtuuria? Monet ovat arkkitehtien ideoimia ja ”talon” näköisiä, lumilinnaperinteen modernia jatketta. Vastausta on etsittävä arkkitehtuurin vitruviaanisesta kolmiyhteydestä, jonka kautta läpivalaisten voi havaita, että tapahtuman luonteeseen liittyvä lyhytikäisyys sulattaa rakennelmien fyysisen keston (firmitas) sekä ihmistä ja hänen toimintojaan majoittavan käytettävyyden (utilitas).
Ajatus hipaisee autonomista arkkitehtuuria, missä taide pyrkii ”puhdistautumaan” paitsi käyttötarkoituksista myös toisten taiteenhaarojen elementeistä: esittävyydestä, kertovuudesta ja kuvanveiston ja maalaustaiteen vaikutteista. Ranskan valistusajan arkkitehtuuri läheni tätä suuntaa. Tunnettuja esimerkkejä ovat Étienne-Louis Boulléen tai Claude-Nicolas Ledoux´n geometriset teokset.
Yksi usein käytetty määritelmä on, että arkkitehtuuri on tilan taidetta. The Snow Show -näyttelyssä on eräitä hyvinkin inspiroivia tiloja. Sen tila-arkkitehtuuri majoittaa kuitenkin vain hengen liikahduksia.
”Architecture is an art of representation”, toteaa filosofi Karsten Harries . Arkkitehtuurissa tai sisustussuunnittelussa huomio kääntyy näköön, ulkonäköön ja esittävyyteen. Mihin katoaa pesä ja sen lämmin ruumista ja sielua lämmittävä tila?
The Snow Show -tapahtumassa ollaan taiteen puolella. Symboliset arvot saavat ensisijaisen painotuksen ja teoksiin liittyvät statementit osoittavat suuntaa käsitetaiteeseen. Maksullisen yleisötapahtuman ehdoin rajatun ja varustetun näyttelyalueen sijainti, sisäinen jäsentely ja suhde laajempaan kaupunkiympäristöön taas etäännyttää kokonaisuutta sekä ympäristötaiteesta että kaupunkitason arkkitehtuurista.
”Arkkitehtuuri on rakennettua mielentilaa”, on naseva määritelmä, jonka opin professori Keijo Petäjältä . Se tuottaa myös jatkokysymyksiä. Voidaan pohtia, puhutaanko tekijän mielen ailahduksista vai ajan kollektiivisesta mentaliteetista. Sveitsiläinen arkkitehtuurikriitikko Sigfried Giedion tuo kuvaan yleisen ajanhengen luoman kontekstin lauseella: ”Achitecture is interpretation of the way of life valid for our period.”
Entä jos mielentila kirjoitettaisiin kahtena sanana: ”Arkkitehtuuri on rakennettua mielen tilaa.” Syntyy mielikuva tilasta, jossa ihmisen henki voi asua ja vaeltaa. Aivan ilmeisesti monissakin The Snow Show -teoksissa on luotu mielen tilaa.
Pyöristän pohdintani arvioon, että suhde arkkitehtuuriin voi olla merkittävä linjanveto talvitaiteen tulevaisuudessa. Seuraavalta haasteelta vaikuttaa elämän ja yhdyskunnan osaksi tuleminen, kuten Kemin Lumilinnoissa on osittain tehty. Niihin on kuitenkin liittynyt kitschiä riittävien pääsylipputulojen varmistamiseksi. Lumirakennushankkeissa on nojattu nostalgian vetovoimaan: koottu talvisista tykötarpeista ritarilinnoja torneineen tai vedottu tunne-elämän syvempään sektoriin lumikirkolla ja -vihkikappeleita. Helsingin Senaatintorin lilliputtikirkot ovat olleet surullinen virhearviointien kasauma. Niissä pääkaupungin sottainen talvisää on liestänyt juhlavaa kauneutta tavoittelevan lumikirkon lyhyessä ajassa poiskuljetettavaan kuntoon.
The Snow Show -tapahtuman anti
Seppo Mäkinen oli kehitellyt lumi- ja jäärakentamisen tekniikkaa jo vuosia useissa rakennuskohteissa. Ongelmia tekniikan alueelta tuotti vain Anish Kapoorin ja Future Systemsin teoksen lässähdys kesken toteutuksen. Mielikuvaksi jäi, että jonkun prosessiin osallistuvan tiedot eivät ulottuneet riittävän syvälle esimerkiksi eskimoiden iglujen ilmanvaihdon ja lämpötalouden periaatteisiin. Kokeilun käsitteeseen sisältyy – ja on sisällyttävä – aina myös epäonnistumisen mahdollisuus.
Uskon toisaalta, että ainakin eräät tekijät näkivät mahdollisuuden – tai pakon – pyristellä irti arkipäivästään ja tavoitella ennen kokematonta. Silti mietin, kun ajattelen vaikka Hadidin rakennuksille normaalisti tunnusomaisia pitkiä suunnikkaan omaisia muotoja rohkeine terävine ulokekärkineen, miten uudelle alueelle tekijä oli kulkeutunut, kun jäätekniikka ei sallinut tekijän aggressiivista brandia. Niin tulkitsen tapahtuneen, kun tutkailen teoksen kehityskaarta luonnoksista toteutukseen. Tuloksena syntynyt ”rakennus” oli pyöristyksineenkin näyttelyn mielenkiintoisimpia. Siinä myös jääterassien flambeeraus tuleen tuikatulla vodkaliuoksella tuotti hetken humalan – mutta oli sen väärtti. Jäihän ainutlaatuinen kuvallinen dokumentaatio.
Kuraattorien esittämä kysymys arkkitehtien ja taiteilijoiden yhteistyön uudestisyntymisestä herättää ajatuksia. Talviset olosuhteet, materian kierto kiinteästä jäästä kohti sulavesiä ja taivaalle haihtuvia pilvilinnoja sekä luovan ihmisen sopeutuminen tähän veden vaellukseen luo pohjaa ekologiselle ajattelulle ja elinkaarioppien ymmärtämiselle. Teknisessä katsannossa jään ihmeiden esille taikominen tuntuu olevan vasta alkutaipaleellaan.
Eräs mainitsemisen arvoinen olosuhde liittyy valoon. Pesän hämy, väliin suorastaan pilkkopimeys, jostakin suodattuva päivänvalo, lakeisesta tai oviaukosta pistävä auringon sädekiila, tulen loimotus seinämillä... “siitä sydämeni laulun teen”. Sekä luonnon- että keinovalot avasivat eri teoksissa huikeita näkymiä jään ja tulen parisuhteelle – tarkoitettiinpa ”tulella” sitten aurinkoa, kuuta, tähtivaloa, sähkön purkauksia tai liekkien leiskahtelua palavasta aineesta.
Eräs tärkeä irtiotto tapahtui The Snow Show -tapahtumassa. Askel ylös ja ulos lumilinnakitschin lumeesta kohti hangen kirkkautta, jään puhtautta ja samalla ehkä hengenkin.