Lyhennelmä Harri Nymanin artikkelista "Leikkimielellä ja lumella".

Helsingin yliopistossa aloitettiin vuonna 2001 lumileikkeihin liittyvää kansankulttuuria kartoittava kansatieteellinen tutkimus. Tarkastelun kohteiksi valittiin lumilinnat, lumiukot, lumieläimet, lumilyhdyt ja hangelle tehtävät enkelinkuvat. Tavoitteena oli dokumentoida nykypäivän talvileikkejä sekä selvittää niiden lähihistoriassa tapahtuneita muutoksia haastattelemalla isovanhempien, vanhempien ja lasten ikäpolvia. Vaikka tutkimus painottui Etelä-Suomeen, hahmottui sen kautta kuva koko Suomen kattavasta rikkaasta lumileikkitraditiosta.

Lämmintä valoa ja enkelinkuvia

Ihmisten kertomuksissa talven erityispiirteet tulivat kauniisti esille nimenomaan lumilyhdyissä ja enkelinkuvissa. Lumipalloista kyhätyt lyhtyrakennelmat tehtiin mielellään sellaisiin paikkoihin, että niitä saattoi katsella nukkumaan mennessä. Lapsuuden muistoissa ne hehkuivat lämpöä ja turvallisuudentunnetta pimeään ja kylmään pihapiiriin. Ennen säänkestävien hautakynttilöiden kehittämistä lumilyhdyt valaisivat myös hautausmaita. Nykyisin lumilyhtyjä näkee harvemmin, sillä tehdasvalmisteisilla muoviämpäreillä tehtävät jäälyhdyt ja erilaiset pihavalot ovat vähentäneet niiden suosiota.

Historiankulku on vaikuttanut myös lumienkeleiden tekemiseen. 1900-luvun alussa pyhillä symboleilla leikkimistä ei välttämättä katsottu hyvällä ja enkelinkuvien tekeminen saatettiin toisinaan jopa kieltää. Pahimmillaan enkelileikin katsottiin ennustavan kuolemaa. Pelättiin, että vaaroille altis pieni lapsi muuttuisi helposti itsekin enkeliksi. Nykyisin lapsia varoitellaan korkeintaan liiasta hangessa makaamisesta ja sen aiheuttamasta vilustumisesta.

Otollinen tilaisuus ja leikkimielisyyden puuska voivat saada aikuisenkin heittäytymään selälleen hankeen. Tutkimusaineiston perusteella varsinkin naiset tunnustivat tekevänsä enkelikuvioita. Hangella "leijuessa" oli mukava kuunnella metsän hiljaisuutta ja ihailla tähtitaivasta. Miehille sen sijaan sopi paremmin saunasta käsin alastomana hangessa piehtarointi. Silloin tosimies, ja miksi ei nainenkin, saattoi tehdä enkelinkuvan. Vaati kovaa itsekuria, jotta enkelille sai pakkasen pistellessä siistin helman ja siivet.

Linnoja ja luolastoja

Yleisesti ottaen lumileikit ovat kansankulttuuria, josta ei jää merkintöjä historiankirjoihin. Lumilinnat muodostavat kuitenkin ilahduttavan poikkeuksen. Ensimmäinen kirjallinen maininta löytyy Olaus Magnuksen klassisesta vuonna 1555 julkaistusta teoksesta Pohjoisten kansojen historia . Siinä Olaus Magnus esittää, että lumisotaleikki oli osa nuorukaisten soturikasvatusta. Tietoon täytyy kuitenkin suhtautua epäillen, sillä kirjailija pyrki johdonmukaisesti romantisoimaan kylmissä maissa asuvien ihmisten sotaisuutta.

Tieto lumilinnoista on sitä vastoin kiistämätön tosiasia. Niitä on tehty jo keskiajalla. Lumilinnoja vastaavien kivirakenteiden teko tuli mahdolliseksi, kun muurilaastin käyttö omaksuttiin Suomessa 1200-luvun kuluessa. Uuden rakennustekniikan avulla voitiin tehdä korkeita luonnonkivimuureja ja ensimmäiset muuratut tornit nousivat puulinnojen yhteyteen. Vähitellen myös suurempia kivilinnoja rakennettiin maakuntien keskuksiksi. Linnat kuuluivat aikansa huomattavimpien rakennusten joukkoon ja voidaan hyvin olettaa, että niiden ulkonäkö ja rakennustapa antoivat tärkeimmän sisällön nykyisinkin tunnetulle lumilinnaleikille.

Esimerkiksi 1800-lukua koskevien tietojen perusteella voimme olettaa, että lumilinnaleikki on kulkenut katkeamattomana perinteenä keskiajalta 2000-luvulle asti. Varsinaisen kukoistuskautensa leikki koki kuitenkin vasta toista maailmansotaa seuranneella pihaleikkien kultakaudella. Tuolloin, suurten ikäluokkien leikkiessä urbanisoituvan Suomen kaupunkipihoilla, myös lumilinnat kasvoivat monumentaalisiin mittoihin. Kunnianhimoiset rakennusleikit saivat esikuvansa kaikkialla nähdyistä rakennustyömaista ja niillä työskennelleiden isien ammateista.

Nykyiset lumilinnat ovat kooltaan pieniä ja usein vain muutamista lapsista koostuvien ryhmien leikkipaikkoja. Traditio ei sinänsä ole katoamassa. Likipitäen jokainen suomalainen tietää edelleen kuinka linna tehdään. Perinteen siirtyminen lapsipolvelta toiselle on kuitenkin heikentynyt. Omanikäisten kumppaneiden vähentyessä aikuisista on tullut lapsilleen aiempaa tärkeämpiä leikkitovereita ja heidän roolinsa leikkiperinteen välittäjinä on korostunut.

Lumilinnoiksi nimitetään myös eri tekniikoilla tehtyjä majoja ja lumeen kaivettuja luolastoja. Niitä on rakennettu muun muassa hätämajoitukseen ja metsästäjien ampumasuojiksi. Nykyisin lumimajat elävät voimakkaimmin lastenkulttuurissa. Varsinkin raskaan aurauskaluston yleistyminen taajama-alueilla on luonut luolien kaivajille ihanteelliset olosuhteet. Tutkimustietojen mukaan lumimajat erosivat lumilinnoista myös mielikuviltaan. Niiden kerrottiin olleen tunnelmallisia ja eräällä tapaa intiimejä leikkipaikkoja. Kammioiden lattiat päällystettiin kuusenhavuilla tai sanomalehdillä ja niissä kuiskuteltiin salaisuuksia kynttilänvalossa.

Lumiukon jäljillä

Lumihahmoista tunnetuin on varmasti hyväntuulisuutta uhkuva lumiukko. Joulukorttien, sarjakuvien ja erilaisten televisio-ohjelmien ansiosta se tunnetaan nykyisin kaikkialla maailmassa. Suomessa elää iloksemme myös luonnonvarainen lumiukko. Se on hauska esimerkki vanhasta leikistä, joka ei ole ollut moksiskaan tekniikan kehityksestä tai suomalaisten asumisympäristöjen kaupungistumisesta. Nopeasti syntyvä lumiukko sopii hyvin esimerkiksi perheen yhteiseksi ulkoiluleikiksi ja se lienee nykyisin suositumpi kuin koskaan.

Lumiukon hämmästyttävän vakiintunut muoto viittaa leikin korkeaan ikään. Ensimmäiset tiedot ukoista periytyvät kuitenkin vasta 1800-luvulta. Mielenkiintoisimmat niistä ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran järjestämästä kirjoituskilpailusta (1928), johon saapuneiden vastausten mukaan ukkojen tekeminen oli aikansa hauskin talvileikki. Lisäksi vastaajat päättelivät, että ukkoja oli tehty aina, myös kaikkien aikaisempien sukupolvien aikana.

Minäkin uskon, että ihmiset pyörittelivät lumipalloja jo kivikaudella. Ja kuka tietää, ehkä niistä tehtiin myös ihmisen kaltaisia patsaita. Leikki elää, mutta todisteet ovat sulaneet. Jotkut ovat arvioineet, että ukot ja akat saattaisivat olla myös kaukaisia heijastumia keskiaikaisissa kirkonmenoissa tärkeässä asemassa olleista pyhimyspatsaista. Tämäkin voi pitää paikkansa, sillä tiedetään, että lasten leikeissä on monesti säilynyt ikivanhoihin rituaaleihin liittyviä piirteitä.

Lumiratsuista dinosauruksiin

Erilaisten lumieläinten ja mielikuvitusolentojen kirjo on rajaton. Tavallisimpia ja muodoltaan vakiintuneimpia ovat ratsastusleikkiä varten muotoillut hevoshahmot. Haastattelutietojen mukaan hevosia voitiin hoitaa koko talven ja ne saivat sellaisia nimiä kuin Jääkukka tai Lumiprinsessa . Harjakset tehtiin kuusenhavuista ja suitset narusta. Tärkein oli ehkä kuitenkin ratsun kylmään selkään asetettava satulavaate.

Lumihevoset ovat varmasti sukua keinuhevosille ja leikkipuistojen vieterieläimille, mutta se mikä niissä viehättää on itse tekeminen - lumen muovautuminen tunnistettavaksi hahmoksi. Hieman vanhempien lasten leikeissä lumi antaa mahdollisuuden luovaan työskentelyyn. Pihoilta voikin toisinaan löytää ilmiselviä kissoja, lintuja tai vaikkapa veikeästi vinksallaan olevia koiranpäitä.

Myös lumiolennot heijastelevat aikaansa. Perinteisten eläin- ja satuhahmojen rinnalla voikin nähdä televisiosta tuttuja digimon-ukkoja ja elokuvien taruolentoja. Erityisen voimakkaasti lapsia inspiroi muutaman vuoden takainen dinosaurusvillitys. Oman aikamme erikoisuuksista voisi mainita myös lyhteitä ja linnunsiemeniä sylissään pitävät lumimummut sekä karmaisevasti irvistävät halloween-ukot, joiden pään sisään on kaiverrettu lumilyhty. Keväällä lumihahmoihin liittyy myös ripaus katoavuuden symboliikkaa. Auringon alkaessa lämmittää tuntuu siltä kuin tutuksi tullut ystävä - ukko tai eläin - sairastuisi.