Raimo O. Kojo " Häivähdyksiä talvisen luonnon kokemisesta"

Tämä pitäisi lukea ulkona, hengittää pakkasilmaa, antaa viiman ja lentävän lumen hyväillä kasvoja. Tässä vaelletaan pohjoisessa luonnossa. Päämääränä ei ole löytää luontoa vaan luonnollisuutta, sen verran kuin se analysoimalla on mahdollista. Talvi ei ole kesää helpommin ymmärrettävissä, päinvastoin se vaatii enemmän. Vaatimus koskee kaikkia aisteja.

Talven äänet ja tuulet

Luonnonhiljaisuuden kuulee, aistii, ymmärtää pikkuäänien avulla. Linnut, ketun haukahdus, pakkasen pauke puissa. Tai kaukaiset ihmisäänet. Talvisessa, siis pelkistetyssä luonnossa, sanatkin ovat hiljaisia.

Talvituulia on tuhannenlaisia, siis rajattomasti, soinnit erilaisia kuin lumihiutaleiden muoto. On tuulenvireitä, heikkoja tuulia, kohtalaisia, navakoita, kovia, vaarallisen kovia tuulia, myrskyjä, joskus jopa aavistuksia hirmumyrskyistä. Noin luettelee säätieteilijä, mittailee metrejä sekunnissa kuin tuuli olisi vaakaan vangittava ilmiö.

Jokaisella tuulella on ikioma sointinsa, ja sointi muuttuu jatkuvasti kuin virran vesi. Sama tuuli soi eri tavalla alhaalla aukealla, ylhäällä tunturin laella, tunturin jyrkässä ja loivassa rinteessä, kurussa, havumetsässä, koivikossa. Tuuli soi sinfoniana metsässä, esittää soolon yksittäisessä puussa. Tuuli soittaa myös maata, ja se soi maassa. Valmiit kinokset soivat eri tavoin, ja tehdessään itse kinoksia tuuli soittelee taas toisin.

Tuuli on vapaa menemään, tulemaan; vesi on vangittu. Vesikin soi jääkannen alla tuhansin äänin. Jää kaiuttaa omalla tavallaan pikkupuroa, jokea, suurta virtaa. Lumi jään pinnalla on sordiino, aamulla heikko, illalla vahva, tai päinvastoin. Avoimien koskien soittelussa näkee orkesterinkin, joka vaihtaa hetki hetkeltä soittajia. Sulapaikat, lähteet soivat vain tarkkakuuloiselle. Vielä on veden soitanta ohuen syystalvenjään alla rantamatalikossa, moniäänisimpänä kaislikossa.

Syksyllä, talvea odotellessaan, järven jää kitisee, rätisee, ritisee, paukahtelee, jyrähtelee. Jäitten lähtö suurvirralla, vaikkapa Tenolla, on verrattavissa maanjäristykseen tai tulivuorenpurkaukseen. Jää on väkivahva pienenäkin, arvaamaton suurina röykkiöinä.

Kesä on täynnä elämänääntä. talviääniä on vähän, mutta vähätkin äänet kantavat pakkassäässä kauas. Poro röhkii, naksuu, kalistelee pehmeästi sarvia, kaivaa hankea. Kettu haukahtelee kuin väsynyt koira. Orava naksuttelee peloissaan tai vihoissaan. Karhu kuorsaa; mesikämmen myös synnyttää pentunsa talven keskellä. Susi ulvoo, ulvahtelee. Kuukkeli joskus rääkäisee, rukoilee leipäpalaa ihmiseltä. Korppi kraakkuu haaskalöytöään muille korpeille. Lapintiainen tirskahtaa, lennähtää kädelle. Viattominta kuunneltavaa on säikähtäneen riekon kiroilu.

Talven valot

Tuli on kesän elementti, salaman sytyttämät kulot ilotulituksia. Talvi on kylmien tulien aikaa. Aurinko kuitenkin paistaa aina. Joskus säteitten edessä on pilviä, harvoin kuu, usein maapallo. Maapallo on edessä öisin, ja kaamoksessa kuukausiakin myös päivisin. Kaamos ei ole koskaan, ei hetkeäkään, valoton ja väritön. Rajakatseinen ihminen voi väittää auringottomaksi sanottua aikaa paksupilvisenä yönä ja jopa päivänä valottomaksi; ihminen ei uskalla nähdä hämärän todellisuutta. Selvät varjot kaamoksessa puuttuvat; lasku tunturista on vaikeaa, kun ei erota maaston muotoja. Varjo on ihmisen opastaja.

Kuun ovat kuvanneet paremmin iskelmänikkarit kuin tiedemiehet. Tähdet kertovat kaiken, enemmänkin, kun talviyönä jaksaa katsoa niihin ja niiden ohi, tarpeeksi kauan. Niin kauan ja kauas, että avaruuden hiljaisuus laskeutuu omaan mieleen. Tähdet ovat talven omaisuutta, kesäksi ne joutavat sammutettaviksi kuin katuvalot.

Revontulet ovat pohjoisen omaisuutta. Ota makuupussi talviyöhön, alle porontalja, käy selällesi ja katsele korkeuksiin. Useimmiten vihertävät elämänlieskat syöksyvät sieluun saakka. Niissä on samanaikaisesti pelottavuutta ja lupaus autuudesta.

Talven hajut ja maut

Lumi ei ole hajuton, väritön, mauton aine. Ei tarvitse olla Tshernobylin karanneita ytimiä eikä kaikenkirjavia saasteita; myös puhdas hanki tuoksuu, jos ei muulta niin puhtaalta.

Talvi herkistää aisteja, koska aistittavaa on vähemmän kuin kesällä. Kesällä luontoa voi myös syödä, talvella on herkuteltava kuin lapsena. Ettäkö lumi ei maistu miltään! Muista, miten hyvää lumi oli lapsena, varsinkin kun kiellettiin syömästä. Jos lumi on lapsen eturuoka, niin jääpuikko on jälkiruoka.

Tavallisista aisteista pinnallisin on tuntoaisti. Talvi tuntuu pinnalla, iholla, mutta vaikutus syöksyy mieleen, jopa sieluun. Jos osaa avautua.

Talvimaisema

Luonnonmaisema on aina myös sielunmaisema. Talven maisemat vaihtuvat renessanssista kubismiin, ihmismielin arvioiden. Puuton jänkä on vaikea erottaa järvestä tai lammesta; samankaltaisina valkeat aukeat eksyttävät hyvän suunnistajan, sellaisen joka luottaa karttaan, kompassiin ja egoonsa. Vaisto vie vaaran ohi.

Kesällä kaikki pysyy, talvella lumi ja tuuli muokkaavat alati maata ja maisemaa. Tuuli tuo ja vie minkä irti saa, puhdistaa puut ja likaa hanget. Luonnossa ei ole likaa; on vain, ihmisen mielestä, ainetta väärässä paikassa. Lumi peittää vanhan, puhdistaa jälkien päiväkirjan, luo uuden valkoisen paperin ihmisten ja eläinten piirrettäväksi. Tuulen ja lumen yhteinen ilottelu tiivistyy kinoksiksi, usein pikkulaineiksi järvenjäälle.

Talvista metsää, tunturia, jänkää on helppo lukea, kun ehtii lukijaksi ennen seuraavaa lumisadetta. Jälkien viidakkoa luovat kärppä, lumikko, ilves, ahma, hirvi, susi, metsäjänis, saukko, kettu, orava, myyrä, sopuli, poro, karhu ja linnut.

Vuodenaikojen vaihtelu: aikamaisemat

Syksyn ensi lumi on usein hapuileva askel kohti pelkistämistä. Maa on yhä syntinen laulu, ja näkymät palautuvat entisiksi, ruskan jälkeiseen paljauteen. Joskus ensi lumet tosin heittyvät ruskaankin, ja väriloisto seitsenkertaistuu valkoisuudessa. Lopulta pysyvä lumi, usein ohut kerros, mutta vääjäämätön talven alku, jättää vielä varvut, maaoksat ja kannot törröttämään kesän muistomerkkeinä.

Sydäntalvi, metrisen hanget, luonnonhiljaisuus syvimmillään, elämä hidastettuna. Kaamos!

Kevättalvi ja sen suurlähettiläs aurinko alkavat luoda ääniä, herättävät luontoa vähä vähältä, panevat hangen vuoroin kiehumaan, vuoroin jäätymään. Varhaiskevät ei ole talven ja kesän taistelua, se on molempien ystävällisenraju kädenpuristus, vuoronvaihto. Aurinko, hyväilevä, lämmittävä, polttava, sokaiseva.

Kuin jälkijäristyksinä tulevat takatalvet. On katsottava kahteen kertaan, kun koivussa on jo vihreä pikkulehti ja maassa valkoinen hanki.

Kesätalvi on Yliperän etuoikeus. Viihtyvät viipymälumet muuallakin, kuruissa.