Eurooppalaisissa kansan- ja taidesaduissa talvi on aika merkillinen kausi. Kun sitä on kuvattu suhteellisen harvoin, se ei ole ainoastaan merkillinen vaan sadun kannalta merkittävä miljöö. Löydän kansansatujen kohdalla kaksi selitystä talven suhteelliseen harvinaisuuteen.

Ensiksikin niin sanotun vaellusteorian mukaan sadut ovat syntyneet pääsääntöisesti subtrooppisella ja jopa trooppisella alueella, Intiassa, Persiassa ja Egyptissä. Sieltä ne ovat kertojien mukana vaeltaneet Etelä-Eurooppaan ja pohjoisemmaksi. Siten on ollut luontevaa, että niissä on säilynyt eräänlainen ikuinen kesä, joka on sallinut sadun henkilöille ja tapahtumille tavallaan "helpon" miljöön, kun ei ole tarvinnut taistella arktisia oloja vastaan.

Toinen selitys satujen synnylle on C. G. Jungin kehittämä niin sanottu kollektiivisen alitajuisen teoria. Samanaiheisia satuja on syntynyt itsenäisesti kaikkialla siksi, että ihmiskunnan eräänlainen yhteinen kollektiivinen muistivarasto tuottaa niitä. Sadut ovat omaksuneet syntypaikkansa miljöön: intialaisilla on omankaltaisessaan ja inuiteilla omankaltaisessaan maailmassa tapahtuvia satuja. Omaksuessaan tapahtumapaikaksi kertojien oman ympäristön sadut olisivat tavallaan niiden tuote eikä talvella olisi suurempaa sisäistä merkitystä, koska siihen on sopeuduttu. Sitä ei ole siten tarve korostaa.

Sen sijaan joissakin taidesaduissa eurooppalainen kirjailija antaa talvelle sadun henkilöiden ja tapahtumien kannalta symbolisen ja sisäisen merkityksen. Tarkastelen seuraavassa talvea niiden perusteella. Olen jättänyt pois joulua käsittelevät sadut, joissa talvi on eurooppalaisessa kontekstissa itsestään selvyys. Valitsin kohteiksi seuraavat sadut ja saturomaanit, joissa talvi muodostaa lyhyenäkin episodina merkittävän osan miljöötä: H. C. Andersenin Lumikuningatar (1844), Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (1944), C. S. Lewisin Velho ja leijona (Narnia-sarjan 1. osa, 1950) sekä Tove Janssonin Taikatalvi (1957).

Talvelle ominaisia piirteitä saduissa ovat kylmyys, lumi ja jää, pimeys ja yö, luonnon väliaikainen kuoleminen sekä kauneus. Lumi, kylmyys ja pimeys yllättävät kesään tottuneet satuhenkilöt. Erityisesti lumi on ihme. Muumipeikko yllättyy, kun sitä sataa ylhäältä käsin. Herättyään talveen hän on ajatellut, että lumi on kasvanut maasta niin kuin ruoho. Illusia taasen luulee, että taivaalta putoilee höyheniä. Molemmat yrittävät selittää talven kokemusmaailmastaan käsin. Lumi on tehnyt aiemmin tutun maailman oudoksi peittäessään ja pyöristäessään tutut muodot. Väliaikaisuuteen kuuluu, että lämpö sulattaa lumen. Lumikuningatar-sadussa Kai-poika murehtii tätä ihaillessaan kädellään olevaa lumikidettä. Talvi sekä saa kaipaamaan kesää että yhdistää kootessaan kaikki pikkuotukset sisään tarinoimaan takkavalkean ääressä. Muuten – kuten pikku Myy sanoo – kylmyys saa heidät yhtä hauraiksi kuin näkkileipä.

Kun sadut ovat päähenkilön kannalta selviytymistarinoita, talvesta nousee vaarallisia vastustajia. Lumikuningatar on sellainen lumotessaan Kain. Hänen kaltaisiaan ovat myös Narnian Valkea Velho ja Taikatalven Jäärouva, kaikki kauniita ja valkoisia mutta kylmiä. He ovat kielteisiä äitihahmoja, joiden suudelmat, hengitys ja ruoka ovat elämän kannalta vaarallisia. Pessi ja Illusia joutuvat taistelemaan lumikko Martesia eli Valkoista Kuolemaa vastaan.

Koska sadun sankarin on selvittävä talvesta ja hän saattaa olla ymmällään ja jotenkin pieni, saduissa on myös häntä auttavia eläimiä, lintuja ja ihmeellisiä olentoja. Ne opettavat häntä selviytymään, ja hän luonnollisesti voi auttaa itse itseään. Lumikuningattaressa Gerda-tyttöä auttavat linnut sekä poro. Kun hän taistelee lumista hirviölaumaa vastaan, hänen hengityksensä huuru muuttuu enkeleiksi, jotka nujertavat vihollisen. Pessissä ja Illusiassa pienet eläimet opettavat päähenkilöille, miten keiju ja peikko selviävät talvesta hankkimalla ruokaa varastoon ja tekemällä pesäkolon. Pahassakin on jotakin myönteistä, sillä kuolleen Martesin turkista Illusia saa itselleen turkin. Narnian asukkaat ja kultainen leijona Aslan taistelevat Valkeaa Velhoa vastaan. On kyse hyvän ja pahan välisestä taistelusta ja kun hyvä voittaa, tulee kesä. Talvi on väliaikainen ja välttämätön. Sen aikana luonto nukkuu eikä mikään kasva. Silti kasvun aiheet ovat piilossa lumen alla. Jos satuja tulkitaan psykologisesti ja symbolisesti, talvi edustaa eräänlaista tietoisen minän lepotilaa. Se voi olla kuva masennuksesta, epävarmuudesta ja kriisistä. Talviunen jälkeen heräämme entistä tietoisempina, parhaillamme oman itsemme ja henkisen eheytemme löytäneinä.

Kun talven kielteiset voimat on nujerrettu ja käännetty hyödyksemme, löytyvät sen ilot ja kauneus. Muumilaaksossa pikkuotukset iloitsevat huomatessaan, miten lumessa voidaan leikkiä: laskea mäkeä, hiihtää, heitellä lumipalloja. Talven kauneutta symboloi Illusia, siipensä menettänyt keiju. Hän pääsee kulkemaan talvisessa metsässä vasta sitten, kun hänellä on yllään lämmin turkki, joka on tehty Valkoisen Kuoleman nahasta. Hän ihailee jään ja lumen kimallusta ja huokaa: "Tämäkö on se talvi, jota minä pelkäsin? Tämäkö on se vuodenaika, jonka yli pessimistit tahtovat nukkua? Tämäkö on se kuolema, jota me pakenimme?"