Suomen Matkailijayhdistyksen postikortissa vuodelta 1942 kolme hahmoa hiihtää R.Schaumanin valokuvaamana Pallastunturin maastossa. Etualan varjossa olevat loivat tunturit ovat maalauksellisen pehmeämuotoisia. Taaempana häämöttää terävähuippuinen tunturi kirkkaassa auringon valossa. Kuvan näkeminen herättää tunteen: tuolla haluaisin olla minäkin, yksin ajatusteni kanssa. Haluaisin tuntea oman ruumiini fyysisen rasituksen koettelemuksessa, kokea luonnon parantavan mahtavuuden.

"Kyllä täällä sopii oleskella", kirjoitti kortissa rovaniemeläinen valokuvaaja Lyyli Autti yli 60 vuotta sitten. "Parhaat terveiseni täältä Pallastunturilta. Olen sisareni kanssa täällä hiihtelemässä. / —/ Kun paljon pehmeää lunta vielä täällä, oli oikein hauska kiertäin, kaartain laskettaa alas. / —/ Maailma voi todella olla kaunis, on kuin joka päivä olisi ihana pyhäpäivä." Hanna-sisar yhtyi omassa kortissaan tuntemattoman runoilijan sanoihin: "Ken laakson pohjasta uskaltaa tuntureille, hän ihmemaailman nähdä saa, tuntureilla."

Tuohon aikaan talvi postikorteissa kuvattiin hyvin samankaltaisena kuin nykyäänkin. Talvi on kaunis – ja se liittyy Lappiin, jota usein romantisoidaan ja eksotisoidaan varsinkin saamelaisten kuvaamisen kautta. Lapin matkailullinen imago on pitkälti ollut saamenvärinen, toteaa Jorma Lehtola. Joulupukin ohessa saamelainen ihminen värimaailmoineen on Lapin myyntivaltti puolen vuosisadan takaiseen aikaan unohtuneena reliikkinä: paimentolaisena, joita Suomessa ei enää ole, tai kota-asukkaana, joista viimeisetkin todellisuudessa muuttivat taloihin 1960-luvulla. Jarkko Saarinen puhuu Lapin tuottamisesta etnisenä maisemana. Se on maisema, jonka merkitykset on tuotettu matka-kirjallisuudessa ja matkailumainonnassa.

Turistit kokevat talvea hiihtäen, lasketellen, koiravaljakolla tai porolla ajaen, ja kaikkea tätä on kuvattu myös postikorteissa. Matkailun tulevaisuuden näkymät ovat Lapissa valoisat, toteavat Arto Haveri ja Asko Suikkanen kirjassa Se on sellainen seutu ja sellainen maa, ja niin tuhannet ja taas tuhannet turistit välittävät talven viestiä ja "ihmemaailmaa" postikorteissa eteenpäin.

Aivan toisenlainen talvi näyttäytyy Lapin kuvaajan, Marja Vuorelaisen dokumentaarisissa valokuvissa saamelaisista. Hänkin tuli kaukaa, mutta seisahtui vuonna 1957 Enontekiölle – ja jäi. Vuorelaisen kuvissa talvi on läsnä yhtenä vuodenajoista. Talvi ei ole toiminnan kohde vaan talvessa toimitaan siinä kuin kesässäkin. Vuorelaisen kuvissa on arkipäivän alleviivaamattomuutta, arjen runoutta. Hän kuvasi paljon naisten ja lasten elämää; naisten jatkuvaa työntekoa ja puuhaa. Eräässä kevättalven kuvassa kautokeinolainen nainen kerää puhtaita ja jäätyneitä pyykkejä suongereista, lomittain laitetuista koivunrungoista, joissa riippuvat myös talousastiat ja kuivalihat. Taustalla on kodan muotoinen polttopuuvarasto, jota jotkut turistit olivat erehtyneet luulemaan kodaksi. "Marja Vuorelainen ei ollut maiseman kuvaaja. Hän tuntuu olleen liian kiinnostunut kuvaamaan pohjoisen ihmisen ja luonnon välisiä suhteita. Ja silti katsoessani hänen valokuviaan ajattelen maisemaa – toista, joka on meidän ulkopuolellamme ja toista, joka on sisällämme", sanoo Jorma Puranen Vuorelaisen kuvista.

Matti Saanion valokuvissa ilmenee Vuorelaisen kuvien tapaan yhteisössä saavutettu luottamus. Myös Saanio tuli "ulkoapäin". Hän on keskeinen hahmo sen tien varhaisena raivaajana, joka Suomessa johti valokuvauksen hyväksymiseen kuvataiteen tekemisen välineenä, toteaa Leena Laakso. Saanio tunnetaan erityisesti pohjoisen elämän kuvaajana 1950-luvulta lähtien.

Saanion ensimmäisen valokuvateoksen Musta talvi, valkea kesä (1966) etukannessa pientilan pihassa istuva karhukoira tarkkailee ympäristöä. Kuva on otettu porstuasta käsin, sisältä. Teoksen valokuvat ovat graafisia, musta-valkoisuudessaan dramaattisen ekspressiivisiä. Välisävyjä on vähän. Kuvateos on suora ja konstailematon kunnianosoitus menneen elämän arjelle. Se ei sääli. Kuvakertomusten välissä soljuu Paavo Rintalan filosofoiva teksti. Kuvissa "—/ näette monien talvien pitkän pimeän, raskaan kuin horros, näette nääntyneitä hevosia ja ihmisjäsenien uupumusta, mutta näette myös iloa".

Lyyli Auttin, postikortin lähettäjän, omassa arkisessa valokuvaajan työssä Rovaniemellä talven kuvaaminen ei ollut itsetarkoitus. Talvi oli hänen kuvissaan läsnä siinä kuin kesäkin. Turistina Pallastunturilla hänen talvikokemuksensa ei ollut sen huonompi eikä parempi kuin alkuperäisen talvi; se oli erilainen. Paavo Rintala kirjoittaa: "Kun lumi tulee ja te yhytätte siinä ketun jäljet tai hirven jäljet, seuratkaa niitä: ne johtavat teidät useimmiten pois ajatusta eksyttävästä melusta; seuratkaa niitä empimättä: ne johtavat teidät lähemmäs itse ajatusta." Siinä ajatuksessa voivat kohdata arjen ja pyhän kokijat.