Kylmyys on liitetty pohjoiseen Antiikin filosofin Aristotelen ajoista alkaen. Keski- aikaisen ajattelun mukaan talvi ja kylmä ilmasto muokkasivat ihmisten käyttäytymistä ja tekivät Pohjolan asukkaista vihanmielisiä ja eläimellisesti käyttäytyviä. Dante Alighieri kuvaa kirjassaan Jumalainen näytelmä Helvetin monikerroksisena maan uumeniin jatkuvana kuiluna. Mitä suurempi synti sitä syvemmällä maan uumenissa syntinen riutui. Yksi kamalimmista rangaistuksista oli joutua ikuiseen kylmyyteen, jään ja roudan keskuuteen.

Vuonna 1555 ilmestyneestä Olaus Magnuksen teoksesta Pohjoisten kansojen historia tuli keskeinen ja laajasti Euroopassa levinnyt tietolähde. Magnus kävi luultavasti Pellon korkeudella ja kuvasi toisaalta omia kokemuksiaan mutta toisaalta lainasi antiikin ja keskiajan kirjoittajia. Niinpä myös Magnukselle pohjoinen oli pakkasen, sodanjumalan ja henkiolentojen paikka. Varhainen kirjallisuus piti talven keskeisiä elementtejä – kylmyyttä, pakkasta, jäätä ja lunta – negatiivisina ominaisuuksina. 1600- ja 1700-luvun tutkimusmatkailijat, turistit ja seikkailijat kuvasivat talvea äärimmäisenä kokemuksena – vain paloviina kelpasi juotavaksi kaiken muun jäätyessä.

Ensimmäiset talvikuvat esittivät Ahvenanmaan jäistä ulappaa ja lumisen metsän keskellä loimottavia revontulia. Niiden tekijä oli ruotsalainen runoilija ja upseeri A. F. Skjöldebrand, joka julkaisi matkakuvauksen vuonna 1799 tekemästään matkasta, joka ulottui Tukholmasta Turun, Oulun ja Tornion kautta Nordkapiin. Hänen kanssaan matkustanut italialainen Giuseppe Acerbi lainasi luvatta matkatoverinsa kuvia omassa matkakuvauksessaan. Englantilainen Sir Arthur de Capell Brooke matkusti pohjoiseen nimenomaan talven takia 1820-luvulla. Hän esitteli kuvateoksessaan hevosella ajamista joen jäällä ja poroilla matkaamista umpihangessa, lumimyrskyjä, jäätä, kylmyyttä ja pimeyttä. Varhaiset kotimaiset kuvateokset karttoivat talven kuvausta. Vasta vuonna 1873 ilmestyneessä kirjassa Matkustus Suomessa oli kolme talvikuvaa, mutta tuolloin maalaustaide oli jo alkanut kuvata talven kauneutta.

Magnus ja Ferdinand von Wright olivat 1840- ja 1850-luvun vaihteessa suomalaisen talvikuvauksen uranuurtajia. Heidän maalaustensa taustalla vaikutti romanttinen suhde luontoon ja erittäin pikkutarkka maalaustyyli. Valitettavasti talvikuvauksen kehitys katkesi suomalaisten lähdettyä opiskelemaan Saksaan Düsseldorfiin 1850-luvulla. Taiteilijat viettivät kesäkaudet Suomessa tehden maisemaluonnoksia seuraavaa lukukautta varten. Lisäksi taiteilijat omaksuivat keskieurooppalaisen maisemaihanteen. Kaikesta huolimatta talvea kuvattiin 1860- ja 1870-luvuilla, mutta taustalla oli usein kesä. Hjalmar Munsterhjelminkin talvi oli lumella kuorrutettu kesä.

Ulkoilmamaalaus, realismi ja Hippolyte Tainen estetiikka muuttivat taiteilijoiden suhtautumista kuvattavaan kohteeseen. Ulkoilmamaalaus sai taiteilijat hakeutumaan aiheidensa luokse ja realismin mukaan aihe oli kuvattava mahdollisimman todenmukaisesti. Tainen mukaan taide oli tietyn ympäristön ja rodun tuote, minkä takia taiteilijat alkoivat etsiä maansa ja kansansa omaleimaisuutta. Niinpä Victor Westerholm, Axel Gallén ja Elin Danielson alkoivat 1880-luvulla soveltaa ulkoilmamaalausta suomalaiseen talvimaisemaan.

1880- ja 1890-luvun myötä talvi ja lumi tulivat osaksi suomalaista identiteettiä ja isänmaan attribuutiksi, kansalliseksi tunnusmerkiksi. Talvi oli kansallinen ylpeyden aihe ja osoitus selviytymisestä vaikeissakin oloissa. Nyt talvi hyväksyttiin Suomea esittelevään vuonna 1893 ilmestyneeseen kirjaan Suomi 19:llä vuosisadalla. Kirjassa oli runsaasti talviaiheisia kuvia, kuten jäänmurtajat, hylkeenpyytäjät ja iloiset luistelevat kaupunkilaisnuoret. Talven kauneutta tuotiin esille myös Axel Gallénin ja Eero Järnefeltin talvimaisemien kautta. Lumiset maisemat saivat myös uusia tulkitsijoita, kuten Pekka Halosen, Juho Rissasen, Väinö Hämäläisen, Väinö Blomstedtin, Gabriel Engbergin ja Juho Kustaa Kyyhkysen.

Talven kuvaus jatkui 1900-luvulla eri tyylien kuten symbolismin, syntetismin, impressionismin ja ekspressionismin antaessa oman ilmeensä ja tunnelmansa maalauksiin. Myöhemmin ei-esittävänkin taiteen virikkeenä ja lähtökohtana on usein talvinen luonto. 1980-luvun myötä yhä enenevässä määrin lumi ja jää ovat olleet maa- ja ympäristötaideteosten materiaalina.