Lumi- ja jääveistotaide pohjautuvat itäiseen perinteeseen. Japanilaiset zeniläis-shintolaiset talven muutoshetkien kunnioittamiseen pohjautuvat kylärituaalit lumiteoksineen ja korealais-kiinalaiset juhlat jääveistoksineen ovat muuntautuneet nykypäivien lumi- ja jäätaidefestivaaleiksi ja levittäytyneet ympäri pohjoista pallonpuoliskoa. Talvitapahtumat ovat osaltaan tehneet talvitaidetta tunnetuksi, mutta samalla jähmettäneet lumi- ja jääveiston yhdenmukaistetuiksi kilpailuiksi. Toisaalta koristeellisuus ja teknisen taitavuuden osoittaminen, toisaalta formalistinen muotokieli ovat muodostuneet itseään toistaviksi piirteiksi. Tapahtumat ovat irrottautuneet alkuperäisestä luonnonläheisyydestään ja yhteisöllisyydestään. Tylsimmillään lumi- ja jääveistotapahtumat tuottavat talvisia disneylandeja tai modernistisia veistospuistoja, jotka toistavat samaa aihepiiriä Japanissa, Kanadassa, Venäjällä ja Suomessa, kulttuuriin tai sijoituspaikkaansa vilkaisematta. Parhaimmillaan tapahtumat ovat puolestaan avoimia ja innovoivia tilaisuuksia, joissa etsitään uusia ilmaisutapoja, sisältöjä ja vuorovaikutuskeinoja talvitaiteelle.

Talvitaidetta voi veistotaiteen sijasta tarkastella myös ympäristötaiteen viitekehyksessä. Ympäristö tulee tällöin käsittää "virtana", joka kulkee lävitsemme aineina, aistimuksina, havaintoina, kokemuksina, merkityksinä ja arvoina. Ympäristö ei virtaa pelkästään yksilöissä, vaan koko siinä yhteisössä, joka ympäristöön kulloinkin liittyy. Jokainen paikka, kuten kylä, tori, koulu, kaupunginosa, jopa maisema siinä toimijoiden kokemuksena, on samanaikaisesti ympäristö ja yhteisö. Ympäristötaiteessa ei siis ole kysymys ulkoilmaan sijoitetuista veistoksista vaan ympäristön fyysisen ja kulttuurisidonnaisen olemuksen huomioimisesta teoksen lähtökohtana ja sisältönä. Ympäristötaide siis huomioi sijoituspaikkansa ensinnäkin objektiivisina mittasuhteina, aineina, materiaaleina ja niiden kiertokulkuina, toiseksi subjektiivisina moniaistimuksellisina kokemuksina ja kolmanneksi intertekstuaalisena, kulttuurissa kerrottuna ja ymmärrettynä paikkana.

Ympäristötaiteilijat ovat käyttäneet talven elementtien, kuten jään, lumen ja pakkasen kiertokulkua, "virtaa", teoksissaan. Andy Goldsworthyn paikkasidonnaisissa teoksissa lumi ja jää säilyttävät oman luonteensa osana luonnon kiertokulkua, eivätkä joudu jäljittelemään marmoria tai muuta veistotaiteen tai arkkitehtuurin materiaalia ja sen muotokielen traditiota. Teokset saavat ilmeensä ja olemassa olonsa lumisateesta, joen kasaamista jäistä, yhteen jäätyvistä jääpuikosta tai lumesta, joka sulaa teoksen katselun aikana. Goldsworthyn ympäristötaide edustaa luonnonprosesseja huomioivaa paikkasidonnaista taidetta.

Oma taiteellinen toimintani luonnossa perustuu työskentelyyn paikan materiaaleilla ja sen antamilla virikkeillä ja sisällöillä. Menen sisään talviseen maisemaan, jolloin ruumiillisuuden ja esteettisen välinen suhde muodostuu keskeiseksi tekijäksi taiteessani. Talveen liittyy myös äänimaailman ja ajan kokemus, puhumattakaan kylmyyden ja viiman kosketuksesta. Itselleni taiteilijana, joka työskentelee pääasiassa talven parissa, nämä ajan ja paikan kokemukseen liittyvät ulottuvuudet ovat tärkeitä. En asetu maiseman eteen sen visuaalisena tarkastelijana enkä rajaa näkymää kehyksiin; elän maiseman kokemuksen kaikilla aisteillani. Seuraan siten filosofi Merleau-Pontyn esittämiä fenomenologis-eksistentiaalisia ajatuksia, joissa ruumiillinen oleminen maisemassa on kaiken ajattelun ja siten myös taiteen alkuehto.

Ruumiillista työtä vaativa lumi- ja jääinstallaatioiden teko muuttuu eräänlaiseksi meditaatioksi, jolloin kehon toiminta avaa tien aistimuksille, ympäristön virralle tajuntaan. Tässä pysähtymisessä, talvisessa aherruksessa, on valon tajuamisella keskeinen merkitys. Juuri valon muutokset saavat maiseman itsensä ja siinä olijan mielialan näyttäytymään uudella ja erilaisella tavalla. Talvisten taideteosteni yksi keskeisimmistä ilmaisukeinoista on juuri maiseman valon vangitseminen. Valo ja varjo ovat jatkuvassa muutostilassa: tammikuun keskipäivänä aurinko valaisee maiseman horisontin takaa hohtaen, helmikuussa ensimmäiset säteet synnyttävät ilmassa leijuvissa jääkiteissä halorenkaita, kunnes lumituisku pehmentää maiseman ja hävittää valon ja varjon kontrastit. Vapun aikoihin hanki hohtaa jo keskiyön auringossa. Onnistuessaan lumiveistos vangitsee maiseman oman kauneuden rajaamalla valon katsojalle helpommin havaittavaksi ja tajuttavaksi.

Lumi- ja jääinstallaatiot ympäristötaiteena eivät ole ainoastaan luonnon estetiikkaan liittyviä ilmiöitä. Kuten taide yleensäkin, ne voivat koskettaa ja elävöittää myös yhteisöjen arjen elämää. Omassa taiteessani pyrin tarkastelemaan pohjoista talvea, omaa elämismaailmaani, intertekstuaalisena kertomuksena. Tähän kertomukseen punoutuvat länsimaisen taiteen ja tieteen rinnalle paikallisten ihmisten kertomukset, merkitykset ja totuudet.

Talvitaiteessani olen halunnut luoda siteitä pohjoisten kylien asukkaisiin, heidän perinteeseensä, siihenkin, joka heiltä itseltään on mahdollisesti hävinnyt muistoista. Toivon, että teokseni auttavat alueen asukkaita heidän oman elämän ja ympäristön arvojen tunnistamisessa ja pohjoisen identiteetin rakentamisessa. Veistosteni muodolliset aiheet ovatkin usein lähtöisin paikallishistoriasta, kuten tarvekalujen merkintään käytetyistä sukujen ja talojen puumerkeistä, entisten sukupolvien identiteettisymboleista. Soveltaessani merkkejä lumi- ja jääveistoksiin luon nykytaidetta, jossa yhdistyvät talvisen luonnon estetiikka ja paikalliskulttuuria koskettavat tasot. Onnistuessaan taide avaa uusia näkymiä kummankin kokemiseen, ymmärtämiseen ja kehittämiseen.

Usein talvitaiteen tekemiseni on prosessi tai projekti, johon sidon mukaan myös alueen ihmisiä. Teokseni alkaa ympäristöanalyysillä, jolloin kartoitan niitä mahdollisuuksia, joita työskentelypaikallani on. Lähtökohtana voi olla vaikka paikan sosiokulttuurinen tilanne. Useimmiten aloitan työni kartoittamalla paikan kulttuuriperinnettä ja -historiaa. Oleellisinta on kuitenkin kommunikaatio paikan, sen historian, paikan nimistön ja alueen ihmisten kertomusten kanssa. Toisin sanoen teosteni lähtökohdaksi kerään intertekstuaalisen kertomuksen paikasta ja yhteisöstä. Tähän keräämisprosessiin aktivoituu usein myös paikallinen yhteisö itse. Suurten lumi- ja jääinstallaatioiden tekeminen vaatiikin jo sitten runsaasti yhteistyötä eri tahojen kanssa.

Talvisella ympäristötaiteella on varmasti tulevaisuutta myös kaupungeissa. Ympäristötaiteellinen lähestymistapa tuo talven, lumen ja jään kiinteäksi osaksi talvikaupunkiajattelua ja asukkaiden viihtyisyyden lisäämistä taajamissa. Tapahtumallinen ja performatiivinen ote mahdollistaa talvitaiteen nivomisen ajankohtaisiin ilmiöihin kantaaottavan, mutta samanaikaisesti iloittelevan karnevaalitaiteen tavoin. Monien mielestä talvinen ympäristötaide voi olla "epäpuhdasta" taidetta, jossa taiteellinen luovuus törmää toiminnallisen ja sosiaalisen käytettävyyden vaatimuksiin. Itse uskon talvitaiteen olevan hyvä väline uudentyyppisen sosiaalisesti, kulttuurisesti ja ekologisesti aktiivisen taiteen kehittämiseen: sellaisen uuden paradigman mukaiseen taiteen luomiseen, jota esimerkiksi Suzanne Lacy, Suzi Gablik ja Lucy Lippard ovat teksteissään peräänkuuluttaneet.